HÖYRYLAIVA ULEÅN KARILLEAJO HEINÄKUUSSA 1945

Tuomo Silenti 31.3.2020

Tasan 75 vuotta sitten höyrylaiva Uleå ajoi Rääntiönluodon matalikolle lähellä Ulko-Tammiota. Sotakorvauslastia Leningradiin kuljettamassa ollut alus pääsi irti karilta vasta, kun huomattava määrä kannelle kuormattua sahatavaraa oli heitetty mereen. Ikivanhan tavan mukaan Kuorsalon ja Tammion asukkaat riensivät tottuneesti korjaamaan talteen lastia. Kun vasta päättyneen sodan jälkeen rakennustarvikkeista oli huutava pula, oli vedessä kelluva lautatavara saarelaisille mitä tervetulleinta.

Lähto Haminasta

s/s Uleå lähti Haminasta lauantaina 7. päivänä heinäkuuta 1945 klo 20.30 kohti Leningradia. Uleå oli suomalaisen laivanvarustamon Oy Finska Insjö Ab:n omistama helsinkiläinen höyrylaiva, jonka pituus oli 77 m ja leveys 11 m. Sen nopeus oli 8 km/h ja hyötytilavuus oli 720 nettorekisteritonnia. Laiva oli ottanut Loviisasta ja Haminasta sahattua puutavaraa, minkä lisäksi alukseen oli lastattu 320 m/3 polttopuuta. Laivan päällikkönä toimi ahvenanmaalainen merikapteeni Bernhard Bamberg, ensimmäisenä perämiehenä hänen maamiehensä Johan Blomqvist ja luotsina haminalainen satamaluotsi Väinö Hasu.

Erityisesti purjehduskaudella 1945 sotakorvaustuotteiden vienti itään oli käynnistynyt toden teolla ja huomattava osa pitkätavaralastia ja paperia kuljetettiin Suomen satamista silloiseen Leningradiin meritse. Lastatut laivat pyrittiin saamaan matkaan aina ennen viikonloppua, ja siksi lauantaisin luotsit olivat ylityöllistettyjä. Niinpä Haminan satamaluotsi joutui navigoimaan s/s Uleåta sotaväylää pitkin ulkomerelle.

Vuonna 1919 merenkulkuhallituksen palvelukseen nimitetyllä Väinö Hasulla oli kyllä jo ennen sotaa hankitut ohjauskirjat Kuorsalosta Viipuriin ja Koivistonsalmeen, mutta ilmeisesti edellisenä syksynä miinoista vapaaksi raivattu reitti Velperkari-Ulko-Tammio-Jähi oli hänelle tuntematon. Todettakoon, että juuri samaa väylää käyttivät Neuvostoliiton punalippuisen Itämeren-laivaston sota-alukset matkallaan Porkkalan tukikohtaan Kuorsalon luotsien ohjaamina.

Sotaväylät eivät näy merikortissa

Matkan aikana sää oli puolipilvinen ja klo 20.30 aluksen kannelle asetettiin merivahdit. Haminasta edettiin Houtereen kautta ulkomerelle tavanomaista väylää ja klo 22.20 taakse jäi Enskerin matalikko. Tälle petolliselle karikolle matkustajalaiva s/s Ariadne oli ajanut edellisenä syksynä kohtalokkain seurauksin. Reitti Enskeristä kohti Ulko-Tammiota jatkui ns. salaisena sotaväylänä, jota ei tietenkään ollut merkitty merikorttiin. Sitten klo 22.45 vahdissa ollut ensimmäinen perämies samoin kuin laivan päällikkö huomasivat, että laivan suunta oli jotenkin virheellinen. Aivan viime hetkellä perämies havaitsi kauhukseen, että edessä oleva viitta olikin pohjois- eikä eteläviitta, kuten oli pitkään olettanut. Vaikka komentosillalla seissyt kapteeni sai tästä heti tiedon, ei konemestarin saama käsky, ”täysi taakse”, enää pystynyt karilleajoa estämään. Koneen käydessä täysillä taaksepäin laivan potkurivirta imaisi ja rikkoi Hasun hinauksessa olleen haapion. Kun sodan jälkeisinä vuosina polttoaineen saanti moottoriveneisiin oli rajoitettua, luotsit joutuivat palaamaan asemalleen omalla veneellään joko soutaen tai purjein.

 

Luotsi erehtyy reimarista

Myös satamaluotsi Hasu havaitsi liian myöhään, että oltiin hakoteillä. Kun laiva lähestyi Rääntiönluotoa ajolinjalla Rääntiönluoto-Ulko-Tammio, Hasu alkoi tähystää merikorttiin merkittyä eteläviittaa, jota kutsuttiin käännösviitaksi. Aluksi Hasu käytti laivan kiikaria, mutta hänen mielestään se oli huono eikä siitä ollut niin muodoin apua. Kun kello oli jo noin 22.40 ja melkoisen pimeää ilman ollessa ohuessa pilvessä, Hasu huomasi viitan vähän oikealla suoraan Rääntiötä kohden. Mutta hän ei havainnut, että se ei ollut eteläviitta, joksi hän sen kortin mukaan otaksui. Silloin Hasu alkoi tähystää Korkialuodolla olevaa loistoa, josta hän näki heikon vihreän valon. Ja vielä silloinkin Hasu piti edessä olevaa viittaa eteläviittana, jonka puuttumisesta hän ei ollut tietoinen. Tämän jälkeen hän muutti laivan kurssia vähän oikealle lähemmäs mainittua viittaa ja siirtyi laivan vasemmalle puolelle tähystääkseen Rääntiön luotoa. Kun Hasu huomasi sen sijaitsevan aivan liian lähellä, hän juoksi laivan oikealle puolelle katsomaan Korkialuodon loistoa. Sen valo muuttui juuri punaiseksi ja vasta silloin Hasu totesi viitan pohjoisviitaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Merikortti vuodelta 1931 (Merikorttikokoelma, Traficom).

s/s Uleå karilla

Laiva tarttui karille keulasta keskilaivaan asti etäisyyden ollessa Rääntiönleton pohjoisviitasta noin 20 metriä. Vesipeilauksessa vuotoja todettiin tulleen keulapiikkiin ja oikeanpuoleiseen kakkostankkiin. Lastia alettiin purkaa kahteen Haminasta paikalle saapuneeseen hinaajan vetämään proomuun seuraavan päivän iltana, jolloin idänpuoleinen tuuli alkoi uhkaavasti kiihtyä ja laiva rupesi ilkeästi hakkaamaan karilla. Säätilan äkillisestä muutoksesta johtuen kapteeni kutsui koolle laivaneuvottelun, johon osallistuivat kapteeni, ensimmäinen ja toinen perämies, luotsi, ensimmäinen konemestari, pursimies ja matruusi. Päätökseksi tuli, että alus oli mitä pikimmin saatava irrotetuksi matalikolta, ja välittömästi osa keulakannen lastista ja polttopuista heitettiin mereen. Laiva kellui taas ja pääsi irtautumaan karilta oman koneensa avulla. Purkutyöhön osallistui lähes koko laivamiehistö ja mereen joutui noin 35 standarttia erilaatuista sahatavaraa ja noin 50 kuutiometriä polttopuuta. Seuraavana aamuna s/s Uleå pääsi palaamaan Kotkaan.

Meren tuoman saa pitää

Saarelaisille meri on aina ollut toimeentulon perusta, ja niinpä jo ikivanhan germaanisen rantaoikeuden mukaan rannikkojen ja saaristojen piirissä kaikkea, mitä meri toi mukanaan, pidettiin meren lahjoina. Esimerkiksi ajopuiden, haaksirikkoutuneiden omaisuuksien tai laivanhylkyjen talteenottoa ei Suomen rannikon itsenäiset talonpojat pitäneet mitenkään lainvastaisena.

Vasta 1600-luvulla Ruotsin kuningaskunnassa säädettiin merilaki. Sen mukaan merestä korjattua omaisuutta saattoi sen oikeudenomistaja vaatia yhden vuoden ja yhden yön kuluessa. Mutta jos vaatimuksia ei määräaikaan mennessä esitetty, omistus siirtyi valtiolle sekä löytäjälle, ja pelastajalle luvattiin kohtuullinen palkkio. Venäjänvallan aikana merellä kelluvasta tavarasta säädettiin keisari-suuriruhtinaan antamassa vuoden 1873 merilain 169 §:ssä siten, että Tullihallituksen oli kuulutettava kolmesti pelastetusta tavarasta virallisissa sanomalehdissä, ja jos omistaja ei ilmaantunut määräajan kuluessa esittämään vaatimuksiaan, pelastaja sai pitää mereltä korjaamansa tavaran omanaan. Vuonna 1939 merilakiin tuli muutoksia ja sitä laajennettiin, mutta pelastetun kellumassa olleen tavaran talteen korjaamisen osalta se ei olennaisesti poikennut aikaisemmasta laista.

Saarelaiset ”perjaamassa” lastia

s/s Uleån karilleajosta kantautui nopeasti tieto Tammion ja Kuorsalon asukkaille. Vuonna 1945 elettiin ensimmäistä sodan jälkeistä rauhankesää, jolloin rakentaminen oli vilkasta, mutta rakennustarvikkeista oli kova pula. Ilman sosiaalista mediaakin, tieto Uleån haaksirikosta kantautui nopeasti Tammioon ja Kuorsaloon. Nyt molemmista saarista työnnettiin veneet vesille ja riennettiin kilvan ”perjaamaan”(berga) valtavaa Tammion ”länssyvällä” ajelehtivaa lastia. Tottuneesti saarelaiset kuljettivat ”saaliin” talteen kotisaariensa venevalkamiin odottamaan viranomaisten päätöksiä. Ennen pitkää tullimiehet saapuivatkin kiertämään rantoja ja kartoittamaan korjatun puutavaran määrän.

Saarelaisten muistissa oli vielä tuoreena edellisen syksyn s/s Ariadnen haaksirikko samoilla vesillä. Silloin oli joulukuu ja laivan lastia kevennettiin heittämällä hyytävään mereen painavia paperirullia. Raskaiden ja märkien rullien seassa soutaminen oli korjaajille vaarallista ja niiden kuljettaminen kotirannoille oli vaivalloista. Mutta, kun paperista oli pulaa, saarelaiset saivat sotakorvauslastista erinomaista toilettipaperia sanomalehden sijaan, kun isot rullat oli ensin sahattu kahden miehen kiskomalla justeerilla kapeammiksi.

Uusia kattoja ja ranta-aittoja

Kun Kuorsalon ja Tammion asukkaiden vedestä talteen korjaamaa sahatavaraa ei sen omistaja tullut vuoden ja yhden yön kuluttua vaatimaan, saarten asukkaat saivat pitää sen. Kuten jo aikaisemmin todettiin, perjattu lasti sisälsi erilaista lankkua ja lautaa. Näistä tarvikkeista rakennettiin mm. Tammion Vilho Suomalaisen talon katon sarikat ja vesikatto. Kuorsalossa taas Taavi Lommin päärakennus koki täydellisen muodon muutoksen, sillä se laajennettiin moderniksi 2-kerroksiseksi omakotitaloksi. Asumuksen vesikattolaudat saatiin lähes kokonaan merestä löydetystä materiaalista. Uleån kansilastin lautatavaraa käytettiin lisäksi monien Tammion ja Kuorsalon ranta-aittojen kunnostukseen.

Meriselitys Kotkan raastuvanoikeudessa

Heinäkuun 11. päivänä 1945 Kotkan raastuvanoikeudessa käsiteltiin pormestari Arvi Mankin johdolla s/s Uleån päällikön merikapteeni Bernhard Bambergin oikeudelle jättämä meriselitys. Siinä hän totesi yksikantaan, että kun laiva poikkesi Enskerinmatalikolta salaiselle tai sodanaikaiselle väylälle, josta puuttuivat korttiin merkityt merimerkit, loistot ja reimarit, ei päälliköllä eikä vahdissa olleella perämiehellä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia kontrolloida laivan navigointia kortin mukaan. Päällikkö katsoikin merivahingon aiheutuneen silloisista sodanaikaisista olosuhteista, joiden johdosta hän eikä miehistö voineet olleet syypäitä karilleajoon. Oikeudessa kuullun Kotkan piirin merenkuluntarkastajan mukaan karilleajoa ei olisi tapahtunut, jos eteläviitta olisi ollut paikallaan. Tämän johdosta hänenkään mielestä kenenkään suhteen ei ollut laiminlyöntejä tapahtunut.

Miinoitetut kauppaväylät

Aluksen meklarin O.Y. Cadenius & Grahn A.B.:n edustaja oli hankkinut oikeudelle Loviisan luotsipiirin piiripäällikön näkemyksen Uleån karilleajosta. Siinä hän totesi, että koska miinanraivaus oli vasta alussa, eikä kaikkia kauppaväyliä voitu siten käyttää, meriliikenne jouduttiin turvallisuussyistä ohjaamaan sodanaikaisille puutteellisesti merkityille miinoista vapaille salaisille väylille. Navigointi tällaisilla reiteillä edellytti niiden perusteellista tuntemista ja siksi kaikki Kuorsalon luotsit, joiden luotsausalueeseen Rääntiönluoto kuului, olivat suorittaneet ko. väylällä ohjauskokeet ja tulleet niissä hyväksytyiksi eikä siten ainoatakaan pohjakosketusta tai karilleajoja ollut heidän luotsaamilleen aluksille tapahtunut. Lopuksi piiripäällikkö totesi, ettei rauhan aikana ketään luotsia määrätä ohjaamaan tuntemattomalle väylälle.

Päällikkö ja luotsi vapautuvat vastuusta

Mutta ilmeisesti Ulko-Tammioon perustetun tilapäisen vartioaseman kaikki luotsit olivat 7.7.1945 töissä, joten Haminan satamaluotsi joutui navigointitehtävään Ulko-Tammion ohi ulkomerelle johtavalle sotaväylälle, jota ei siis ollut merkitty tavallisiin merikortteihin. Osa Haminan luotseista oli kyllä suorittanut koeluotsauksen ko. väylällä, mutta ilmeisesti Väinö Hasu ei kuulunut tähän joukkoon.

Kuultuaan kaikkia osapuolia raastuvanoikeus katsoi, että s/s Uleån päällikkö Bernhard Bamberg miehistöineen samoin kuin satamaluotsi Väinö Hasu voitiin vapauttaa karille ajoon johtaneesta vastuusta eikä heitä vastaan siten ryhdytty oikeudellisiin toimiin.

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella