Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

HYLKEENPYYNNISTÄ KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Helmikuussa 1939 Kansatieteellisen Filmi Oy:n järjestämällä matkalla Niilo Valonen, josta myöhemmin tuli kansatieteen professori, haastatteli Anton Niemelää (1870-1944) ja Onni Arvilommia (1901-1972) kuorsalolaisten harjoittamasta hylkeenpyynnistä. Nämä eri sukupolvia edustaneet saaren isännät olivat jääneet asumaan Kuorsaloon esi-isiensä tavoin pääelinkeinonaan kalastus ja sivuelinkeinonaan hylkeenpyynti. Anton Niemelän talo sijaitsi Vekassa ja Onni Arvilommin Tallourissa. Molempien isät olivat tunnettuja ”hylekyttiä” ja Anton Niemelä kuvaa isävainaataan oikein hengelliseksi (= innokas) hylkeenpyytäjäksi, joka toi päivittäin kotiin ”hylkeen ja kaks.” Oheinen juttu perustuu pääosin haastatteluaineistoon, jota säilytetään Museoviraston kansatieteellisessä käsikirjoitusarkistossa.

Norpan eli kiehkuraishylkeen poikapyytö

Anton Niemelän ja Onni Arvilommin mielestä hylkeenpyynti ei oikein kannattanut, mutta niinä aikoina, kun ei oltu kalassa, ammuttiin hylkeitä. Sitä pidettiin myös ”kiihottavavana hommana, eikä malttanut olla menemättä.” Pyyntikausi alkoi kevättalvella helmikuun puolivälissä Siprin päivän (15.2.) ja laskiaisen aikaan ja päättyi maaliskuussa Marian päivään (25.3.) mennessä. Kuorsalosta käytiin viimeksi venekunnittain poikapyydössä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Venekunta eli artteli käsitti 3-5 miehen ryhmän riippuen siitä, millainen vene sattui olemaan käytettävissä. Venekunnan miehet sopivat joka talvi hyvissä ajoin, mihin venekuntaan he kuuluivat. Vene oli jonkun oma pienenlainen haapio 12 jalkaa pohjalta pitkä ja 16 jalkaa päältä. Veneen köliin kiinnitettiin roukipuu, eräänlainen raudoitettu antura, helpottamaan veneen liukumista jäällä. Pyyntipaikalle kuljettaessa pari miestä työnsi kahta puolta venettä ja yksi hoiti kokkaa. ”Kyl siin oli yks semmonen niinkun päällysmies, joka komensi, vanhempi mies.” Anton Niemelän mukaan hänen nuoruudessaan Kuorsalosta lähti yleensä 3-4 venekuntaa ja hän itse oli ollut mukana venekunnassa kaksi kertaa. Matkat suuntautuivat poikapyydössä yleensä Someriin, Narviin ja joskus jopa Koivistollekin saakka riippuen siitä, miten hylkeitä löytyi. Joka miehellä oli koira ja eväät oli pantu säkkeihin. Mukaan otettiin vielä patoja ja teekattiloita sekä kuivia puita.

Hylkeenpoikia pyytämään saatettiin mennä myös ilman venettä. Kotoa lähdettiin suksilla reppu selässä pari miestä yhdessä, kummallakin koira. Määränpäänä oli silloin Majakartti, jossa yövyttiin kalamajassa sekä Someri, jossa kortteeria pidettiin majakkamiesten saunassa. Näiltä ulkoluodoilta tehtiin sitten päivän kestäviä matkoja eri suuntiin jäälle oman koiran kanssa taskussa evästä, joka muodostui lähinnä leivästä, voista ja läskistä.

Hyljekoirat

Kuorsalon hyljekoirat olivat lyhytkarvaisia mustavalkeita ja niiden kaulassa oli kranssi tai sitten valkoinen piiru jossain muualla, yleensä päässä. Penikkakoiralla oli tapana hypätä heti kuutin kimppuun, mutta kun sitä löi, se ei enää uudistanut temppua. Koiraa käytettiin hylkeiden pesien etsinnässä siten, että se juoksi tuulen alapuolella ja kun haju kävi nenään (saap hajun nokkaans) se rupesi hiljaa kulkemaan pesää päin. Lähestyessään koira eteni hyvin varovasti ja pysähtyi. Se varttui niin kauan, että isäntä tuli ja hyppäsi pesäluolan päälle. Samassa myös koira syöksyi pesään ja sillä varmistettiin, ettei hylje päässyt karkuun. Jos koira tapasi hylkeen lakialta jäältä, se ”sen sit kyl kii ottaa.” Hyljekoiria pidettiin viisaina ja palkkioiksi niille annettiin hylkeen aivot ja lämmintä verta. Ennen vanhaan Kuorsalossa joka miehellä oli hyljekoira, mutta vuonna 1939 ei niitä enää ollut ainuttakaan saaressa. Kun hylkeenpoikanen oli saatu kiinni, sen selkään kiinnitettiin kolmihaarainen hyljerauta, josta lähti pitkä siima. Nyt kuutti laskettiin vähän matkan päähän pesästä tehtyyn uittoavantoon siiman varassa ja ennen pitkää emohylje tuli pelastamaan poikastaan. Kun emo tarttui kuuttiin, siimasta nykäistiin kovaa, jonka seurauksesta emohylje tarttui piikikkääseen rautaan. Kun emoa oli väsytetty tarpeeksi kauan, se nousi hengittämään avannolle. Tällöin se tainnutettiin voimakkaalla hyljekuokan eli -harppuunan lyönnillä päähän ja vedettiin ylös avannosta.

Saaliin kuljetus ja käsittely

Usein talvella hylkeet täytyi hakea hevosen kanssa ”ulkomaist” saakka, kun eivät veneessä jaksaneet vetää. Kun sitten reissusta oli palattu kotiin, rasvat otettiin pois hylkeestä ja vietiin myytäväksi nahkuriin Haminaan. Nahkoja osti maalaiset rekinahoikseen. Saarelaiset parkitsivat itse nahat kotona ja tekivät niistä saappaan- ja lapikkaanvarsia ja rukkasia. Venäjällekin ostettiin yhteen aikaan hylkeenpojannahkaa. Jos talvella hylkeitä saatiin enemmän, mukaan otettiin vain nahka ja rasvakerros. Liha eli hylkeenrisa jätettiin jäälle, mikäli sitä ei siellä syöty. Kotiin tuotu valkoisen värinen traanimainen risa paistettiin uunissa. Saatu raha jaettiin tasan, ”yhtä verran joka miehelle.”

Hallin pyynti talvella

Hallin eli harmaahylkeen pyyntiin kuorsalolaiset lähtivät kevättalvella niin ikään koirat mukana monen miehen voimalla umpijään aikana, jolloin lumipeite oli selvästi vähentynyt. Kun ”hylekoirat” olivat etsineet hylkeiden hengitysreiät, pyyntimiehet asettuivat harppuunat iskuvalmiina reikien kohdalle odottamaan hylkeiden saapumista hengittämään. Jos reikiä oli enemmän kuin miehiä, osa hengitysrei’istä tukittiin. Harppuunana käytettiin metallista kaksi väkäistä puuvarteen kiinnitettyä pistoasetta, johon oli kiinnitetty pitkä naru. Tästä pyyntitavasta käytettiin nimityksiä lyömäpyytö tai pistopyytö. Kun jäät olivat jo melko hauraita, yöt nukuttiin paatissa, ja aamulla teet keitettiin paatin vieressä, mukana tuoduilla puilla, nuotiolla.

Hylkeitä saatettiin tavata myös makaamassa pää avannon reunalla ja toisinaan niitä oli sulan rintaa vasten ihan parvissa. Tällöin hylkeitä lähestyttiin valkoiseksi maalatun ajopuun päällä mahallaan maaten hitaasti etenemällä. Kun viimein oli päästy noin sadan metrin etäisyydelle hylkeestä, pyyntimies ampui hyljettä päähän.

Hallin pyynti kesällä

Halleja pääsi kesällä ampumaan ulkoluodoilta ns. vahtimalla. ”Siin vahritaan, kun uskollisesti tekee työtä, koko päivän.” Veneessä oli tavallisesti yhdestä kahteen miestä, jotka joskus saattoivat veneestä ampua hyljettä vapaalta kädeltä. Tavallisesti kuitenkin noustiin maihin hellille ja ammuttiin tuelta maaten joko viereiselle tai samalle hellille. ”Hylepyssynä” käytettiin isoreikäistä ja tukevaa asetta, jolla ammuttiin myös saukkoja. Nämä aseet olivat suustaladattavia kyläsepän tekemiä pyssyjä, mutta 1900-luvun alussa yleistyivät Berdan-kiväärit ja myöhemmin suojeluskuntien kautta hankitut 7.62 kaliiperin pystykorvat M/28. Kesä-heinäkuun lämpiminä tyyninä päivinä hylkeet nousivat suurissa parvissa Hallikartille ja muille ulkoletoille kuten Itäkivelle, jossa ne tappelivat kovasti. Haastatellut arvelivat, että halleilla oli tuolloin kiima-aika. Saarien lähellä halli ei tullut niin liki, että sitä olisi päässyt ampumaan. Hylkeellä on päivittäiset rutiinit. Se nousee joka päivä samaan kellonaikaan varjon puolelle maata eli tuulen suojan puolelle. Rantautumispaikakseen se valitsee jyrkkärantaisen saaren, mutta se ei kuitenkaan nouse maalle saakka, vaan makaa vesikivillä. Hylje on sen saaren eläjä, mutta joskus kesällä saattaa olla kulkeviakin hylkeitä. Hylje on määrätyn saaren ”elokas” ja se huomaa, jos saaressa on ylimääräistä näkyvissä. Hylje oleskelee saman saaren ympäristössä koko syksyn. Useampia hylkeitä ei tavallisesti saman saaren lähistössä ole. Syksyn tullen harmaahylje eli halli on lähempänä rannikkoa. Silloin se kulkee hailiparvien mukana.

Serkukset Kalle ja Lauri Arvilommi tyytyväisinä saaliinsa vieressä. Kookas halli odottaa käsittelyä Arvinniemen kalliolla.

Syitä hyljekannan pienenemiseen

Ennen hylkeitä sai enemmän, mutta ei ole tietoa, mikä on hävittänyt kantaa. Toiset arvelevat, että moottorien käyttö rasvaa meren pintaa ja se olisi hyljekannan pienentymisen syy. Onni Arvilommi muisteli, että ennen kaksi miestä sai välistä 2-3 ”hylettä” päivässä, kun uskollisesti oli kyttäämässä aamupimeästä iltapimeään. Tällaista hylkeiden vahtimiseen perustuvaa pyyntiä harjoitettiin lähisaarissa mm. Kotkissa ja ”Perjantaksaaressa.” Anton Niemelän mielestä syy siihen, miksi hylkeet eivät enää tule rantoihin, johtuisi siitä, että ”mettät loppu.” Hylkeet eivät löydä tuulen varjoja. Myös moottorit ”haihruttavat” niitä, sillä hylkeet ovat arkoja moottorin hajuun. Vuonna 1909 petoeläinvihan seurauksena Suomessa ruvettiin maksamaan valtakunnallisesti hylkeiden tapporahaa lähes katkeamattomasti aina vuoteen 1976 saakka. Se moninkertaisti hyljesaaliit, mutta vähensi arveluttavasti koko hyljekantaa.

Runolaiset

Anton Niemelä kertoi, että kun hän oli pieni poika, Kuorsaloon saapui auringon mustiksi polttamia runolaisia. He olivat seilanneet jäiden mukana hylkeitä pyytämässä, ja kun sitten oli ollut ”semmosii tuulii”, veneet ajautuivat jäiden kanssa Kuorsaloon. Sieltä runolaiset tulivat ruokaa etsimään. Ruhnulaisten jahtipaatit, olivat suurempia kuin täkäläiset ”hyleveneet.” Mutta keitä nämä runolaiset oikein olivat? Ruhnu ruotsiksi Runö on Virolle kuuluva saari Riianlahdella, jossa on kautta aikojen asunut ruotsinkielistä väestöä vironruotsalaisia, jotka ovat harjoittaneet kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Vielä 1800-luvun lopulla ruhnulaiset eli ruonalaiset tekivät saareltaan kuukausia kestäviä kaukopyyntimatkoja isoilla purjelotjilla Itäiselle-Suomenlahdelle.

Hylkeenpyynti toisen maailmansodan jälkeen

Itärajan siirtyminen toisen maailmansodan jälkeen Virolahdelle pienensi merkittävästi kuorsalolaisten kalastus- ja hylkeenpyyntialueita, sillä rajan taakse jäivät ikiajoista lähtien kalastuksen- ja hylkeenpyynnin keskuksina toimineet majakkasaaret Someri ja Narvi. Kun samanaikaisesti Kuorsalosta alkoi siirtyä väestöä lähikaupunkeihin, saarelaisten harjoittama hylkeenpyynti jatkoi hiipumistaan, mutta ei kuitenkaan kokonaan sammunut. Tätä vanhaa sivuelinkeinoa harjoittivat edelleen seuraavat henkilöt: Eero Sipari (= Hietapajan Eero), Lauri, Kalle ja Pellervo Arvilommi, Vilho Suomalainen, Eero Sipari (= Savisilmän Eero), Seiskarista Kuorsaloon muuttanut evakko Ilmari Pöllänen ja Leerviikin Unto Korjus. Mainita voidaan lisäksi nuorempaa sukupolvea edustanut Pellervo Arvilommin oppipoika Timo Nopanen, joka oli hyljejahdissa vielä 1980-luvulla. Näiden hylkeenpyytäjien syksyllä avovesikaudella käyttämät pyyntipaikat olivat useimmiten Ulko-Sontouri, Pampholma ja Reiholma.

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella