Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

MUISTELUITA SUNDQVISTEISTA

Tuomo Silenti

Huvila laivareitin varrella

Sortokauden poliittiset tapahtumat Suomen suuriruhtinaskunnassa eivät estäneet tekemästä kiinteistökauppoja, sillä alkuvuodesta 1903 haminalainen pankinjohtaja Walter Sundqvist osti Kuorsalosta merikapteeni Joel Römpötin asuinrakennuksen (nyk. Bernerin talo) kesäasunnokseen. Mutta mikä sai Sundqvistin valitsemaan vapaa-ajan asunnon juuri Kuorsalosta? Oletettavasti pankinjohtaja tunsi kilpapurjehdusta harrastaneen entisen maakauppias Römpötin ja ehkä oli vieraillutkin tämän luona Kuorsalossa. Lisäksi Sundqvistin tuttavapiiriin kuuluivat mitä todennäköisimmin Kuorsalon Hietapajasta ympyräkaupunkiin muuttaneet veljekset, satamamestari Aron Sipari ja Espanjan varakonsuli sekä tukkukauppias William Sipari. Heiltä pankinjohtaja oli kenties kuullut kiinnostavia kuvauksia Kuorsalon kalastajakylästä ja sen luonnonkauneudesta. Olivatpa sitten syyt mitkä hyvänsä, Sundqvistin päätös hankkia huvilapaikka saaresta oli aikakaudelle tyypillinen. Sinne tuli päästä säännöllisesti liikennöidyllä höyrylaivalla. Kun säätyläiset muuttivat kaupungista kesäksi kauaksi maalle, he eivät kuitenkaan halunneet erota seurapiireistään. Herrasväen viettämään huvilaelämään kuului näet olennaisena osana kutsut sekä seuraelämä, ja siksi huvilasaareen piti olla hyvät liikenneyhteydet, jotta kyläilyyn olisi kesälläkin mahdollisuus.

Pankinjohtaja Sundqvistin huvila 1920-luvulla. (Kuva: Bernerin sukuarkisto).

Furuvikin tila

Joel Römpötin perustama Norstianrannassa sijaitseva Furuvikin tila oli ollut myynnissä jo 1897, mutta kesti vielä kuusi vuotta, ennen kuin se vaihtoi omistajaa. Ehkä juuri siksi kiinteistö, joka oli toiminut mm. kauppana, kaipasi kunnostusta. Kauppakirjassa myyjä Joel Römpötti sitoutui laittamaan uuden aidan omenapuita ja viinimarjapensaita kasvaneen puutarhan ympärille sekä korjaamaan ”kyökin uunin ja liitan” (= hella, ven. plita). Furuvikin tilaan kuului lisäksi Suonpäässä pieni viljelyspalasta, jonka Sundqvist myöhemmin vuokrasi Taavi Lommille. Vuokra oli 8 kg silakkaa vuodessa. Römpötin entinen kiinteistö tarjosi pankinjohtajan perheelle ja mahdollisille vieraille ruhtinaallisesti asuintilaa. Päärakennus käsitti ison salin ja kolme makuuhuonetta sekä keittiön. Kesämajoitusta varten ullakolta löytyi vielä kaksi vinttikamaria. Furuvikin tilaan kuului hirsisauna, hevostalli ja aitta, tavaramakasiini sekä kivestä rakennettu kellari. Suuria honkia kasvavalta kiinteistöltä, mistä tila oli saanut nimensä, avautui upea merinäköala ja pitkästä rantaviivasta puolet oli hienoa hiekkarantaa.

Oikealla venevalkama ja laivasilta. (Kuva: Bernerin sukuarkisto).
Pankinjohtaja Walter Sundqvist. (Kuva: Suomen liikemiehiä, 1930).

Sundqvistin perhe

Walter Sundqvist oli avioitunut vuonna 1890 helsinkiläisen Karin Emilia Loenbomin (1870–1952) kanssa ja heille syntyi kuusi lasta: Gunnar, Börje, Margit (= Maggi), Ingrid (= Vava), Nils (= Nisse) ja Pehr. Gunnarista tuli diplomiekonomi ja hän työskenteli prokuraattorina Suomen Selluloosayhdistyksessä. Margit-neiti suuntautui isänsä tapaan pankkialalle ja toimi Pohjoismaiden Yhdyspankissa kassanhoitajana Helsingissä Heikinkatu 3:n konttorissa. Nissestä tuli Stevedoring Oy:n johtaja Pernajassa. Perheen nuorin lapsi Pehr hukkui 4-vuotiaana Kuorsalossa 1909. Pikkupoika oli kenenkään huomaamatta päässyt putoamaan mereen omalta laiturilta ja löytyi kuolleena rantahietikolle ajautuneena. Börje menehtyi 21-vuotiaana 1913 aikakauden pelätyimpään tartuntatautiin tuberkuloosiin ja samoin kävi Ingridille 33-vuotiaana 1930. Vielä 1950-luvulla naapureiden tiedossa olivat ne Sundqvistin talon kamarit, joissa keuhkotautia sairastaneet lapset olivat kesäisin tautiaan poteneet.

Leikkitoverit löytyivät läheltä

Sundqvistin lapset olivat iältään jotakuinkin saman ikäisiä kuin naapurissa asuvien Erik ja Elina (= Liina, Liinu) Lommin lapset. Niinpä erityisesti Margitista, Vavasta ja Nissestä tuli Lommin nuorimpien lasten Kallen ja Lempin leikkitovereita. He leikkivät mm. puulta puulle siirtymistä ja keinuivat suurten mäntyjen oksista roikkuvissa köysikeinuissa. Sundqvistin ja Lommin perheen välillä vallitsi lämmin naapuruussuhde, sillä vielä 1930-luvun lopulla Nisse ja Margit Sundqvist muistivat Kuorsalossa asuvaa Liinua joulu- ja uudenvuoden tervehdyksellä. Läheisestä naapuruudesta kertoi myös se, että Vava oli saanut ottaa Lommin Virkku-koiran Haminaan hoitoonsa. Kevättalvella 1925 Vava sitten lähetti ”Rouva Liinu Lommille” kortin, jossa lupasi tulla käymään Kuorsalossa ja palauttaa koiran. Kun Lempi Lommi 1950-luvulla muisteli lapsuusaikaansa saaressa hänen puheissaan vilahteli tuon tuostakin nimet Vava, Maggi ja Nisse. Rajanaapureiden Jalmari (= Jallu) ja Valborg (= Vappu) Lommin ja Sundqvistin lapsien ikäero oli melko suuri ja sen johdosta Nisse leikki vain vanhimpien poikien Vilho ja Olavi Lommin kanssa. Nisse ilmeisesti kuului Haminassa 1910 perustettuun partioon, sillä hän piti telttaa kahden männyn välissä ja jonkinlaista leiriä samassa paikassa, missä myöhemmin oli Bernerin sulkapallokenttä. Nisse harrasti myös purjehdusta Ellan Saskan (= Aleksanteri Sipari) veistämällä pirkkeliseilillä ja lyyverillä varustetulla haapiolla. Vene sai arvokkaan lopun vuonna 1958, kun se poltettiin Ourinniemen suuressa juhannuskokossa.

Konsuli valvoo

Kuorsalossa ollessaan Walter Sundqvistin lipputangossa liehui Ruotsin lippu. Se johtui tietysti siitä, että hän oli kuningaskunnan varakonsuli. Mutta sukujuuriltaan ruotsalaisena sinikeltainen lippu varmasti synnytti hänessä nostalgisia tunteita. Arkenakin Sundqvist pukeutui säätynsä mukaisesti käyttäen valkeata kesäpukua ja olkihattua sekä hopeapäistä kävelykeppiä. Pankinjohtajan päivärutiineihin kuului höyrylaivan saapumisen odottaminen joko Virolahden tai Haminan suunnasta. Esimerkkinä mainittakoon, että vuonna 1910 kesäkuukausina Virolahden ja Haminan välillä liikennöi joka päivä matkustajahöyrylaiva Wirolahti, jonka omisti toiminimi William Sipari ja Kumppani. Laiva pysähtyi säännöllisesti Kuorsalossa Vekassa koulunlaiturissa, mutta jos Sundqvist oli nostanut laivasiltansa päässä olevan semaforin ylös, se kaarsi reitiltään pankinjohtajan rantaan. Niinkin saattoi tapahtua, että laiva vain pysähtyi väylällä ja Sundqvistin rannasta soudettiin veneellä aluksen kylkeen vastaanottamaan mahdollisia vieraita tai sitten laivan kyytiin saatettiin veneellä joku matkustaja. Kun laiva lähti Virolahden Santaniemestä varhain aamulla klo 5.30 nopeuden ollessa n. 8 solmua tunnissa, se ohitti Kuorsalon siinä seitsemän maissa. Mutta kun laiva maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina poikkesi matkallaan Pitkäpaateen, alus saapui Kuorsaloon hieman myöhemmin. S/S Wirolahti lähti Haminasta kohti Santaniemeä iltapäivällä klo 14.30 ja pysähtyi Vekassa vajaata tuntia myöhemmin. Laivaan mahtui noin 80 matkustajaa ja se kuljetti samalla rahtia.

Ruustinnankivi / Konsulinkivi

Varsinkin aamuisin, jolloin lähinaapurit olivat saapuneet verkoilta ja perkasivat kaloja sekä selvittelivät pyydyksiään, pankinjohtaja Sundqvist istui arvokkaasti rannassaan vakiopaikallaan Ruustinnankivellä. Siellä hänellä oli pieni pöytä, jonka ääressä hän istui korituolissa, joi kahvia ja tähyili merelle. Iltapäivisin pöydälle oli lisäksi ilmestynyt konjakkilasi. Ruustinnankivi on korkea aivan rantaviivalla sijaitseva tasainen kivi, jolle johti talolta haravoitu polku. Nimen alkuperä on jäänyt epäselväksi, mutta epäilemättä se on joskus ollut jonkun ruustinnan mielipaikka. Kun Walter Sundqvist valitsi istuinpaikakseen Ruustinnankiven, sitä ruvettiin kutsumaan Konsulinkiveksi. Ruustinnankivi -nimi on kuitenkin syntynyt jo merikapteeni Römpötin aikana ja siksi voisi ajatella, että kyseinen ruustinna olisi voinut olla vuonna 1883 kuolleen Vehkalahden seurakunnan rovastin Carl Wilhelm Enckellin leski Helena Enckell, siis taiteilija Magnus Enckellin äiti. On täysin mahdollista, että Joel Römpötin talossa on asustanut leskeksi jäänyt ruustinna Helena Enckell, sillä jo 1893 Römpötti tarjosi lehti-ilmoituksella kesävieraille vuokralle talonsa kahta kammaria ja osaa keittiöstä. Kun rovasti Enckell oli kuollut, perhe menetti Koivuniemi-nimisen tilan, jossa oli tottunut viettämään vapaa-aikaansa. Römpötin vuokraamat huoneet Kuorsalossa olisivat silloin voineet tarjota korvaavan lomanviettopaikan ruustinnalle ja tämän lapsille merellisessä ympäristössä.

Hamina varuskuntakaupunkina

Haminan kadettikoulun lakkauttamisen jälkeen 1903 lähes kaikki oppilaitoksen palveluksessa olleet upseerit ja virkakunta muuttivat ympyräkaupungista muualle. Mutta Hamina säilyi siitä huolimatta varuskuntakaupunkina, sillä sinne oli sijoitettu venäläinen 6. Jalkaväkirykmentti, jonka yhteydessä toimi venäläinen upseeriklubi. Vaikka maailmansodan aikana rykmentti lähetettiin sotaan, uusia joukko-osastoja siirrettiin pian tilalle. Venäläisiä sotilaita oli ympyräkaupungissa niin runsaasti, että osa upseeristoa jouduttiin majoittamaan yksityiskoteihin. Asuiko päällystöä myös Sundqvistien kodissa, ei kuitenkaan ole tiedossa.

Sundqvistien seurapiirit

Ruotsinkielisellä säätyläistöllä oli ollut läheinen suhde kadettikoulun arvossapidettyyn henkilöstöön, joka muodosti Haminassa ns. ylimmän kerroksen. Mutta ympyräkaupungissa toimi myös Ruotsalainen seuraklubi, joka järjesti teatteri-iltoja, konsertteja, tanssiaisia ja herroille viihtyisiä toti- sekä kortinpeluuiltoja. Purjehdusurheilua harrastavat haminalaiset kuuluivat kaksikieliseen pursiseuraan Fredrikshamns Segelförening – Haminan Purjehdusyhdistys tukikohtanaan Vuohisaari. Näihin yllä mainittuihin seurapiireihin Sundqvistit epäilemättä kuuluivat ja näihin sosieteetteihin he kesäisin näyttivät pitäneen yhteyttä.

Sundqvistien vieraat

Kuten jo aikaisemmin todettiin, huvilakulttuuriin kuului seuraelämä ja kutsut. Niitä Sundqvisteilla järjestettiin paljon, varsinkin kun vieraat pääsivät matkustamaan saarihuvilalle helposti laivalla. Rajanaapuri Jalmari Lommin perhe, joka ensimmäisen maailmansodan vuosina eli rauhallista ja ”kurinalaista” kalastuksen rytmittämää saarelaiselämää, joutui tahtomaattaankin seuraamaan Sundqvistien juhlintaa. Vaikka se oli sivistyneen hillittyä, ihmisten koreutta ei voinut olla näkemättä eikä erilaisten serenadien esittämistä olla kuulematta. Sundqvistin naisvierailla oli päällään täyspitkä hame tai leninki, hattu ja päivänvarjo. Päähineellä haluttiin osoittaa kuulumista herrasväkeen, sillä huivi kuului rahvaan päähän. Miehet olivat pukeutuneet valkeaan kokopukuun ja olkihattuun, mutta varsinkin venäläiset upseerivieraat esiintyivät koristeellisissa univormuissa. Kuutamoisen illan hämyssä Sundqvistin laiturilta saattoi naapuriin kantautua ruotsiksi laulettuna mm. H. Ingeliuksen haaveellinen ”Kung Erik”. Vaikka Sundqvistit tunsivat haminalaisina Enckellit, heidän välinen kanssakäymisensä rajoittui vain yksiin kahvikesteihin kesässä. Ilmeisesti heillä ei liiemmälti ollut yhteistä, sillä Sundqvistit edustivat liike- ja rahamaailmaa, kun taas Enckellit edustivat kulttuurielämän eri alueita.

Walter Sundqvist oli jonkin verran tekemisissä saaren isäntien kanssa. Yhteyttä hän piti luotseihin sekä kauppalaivureihin Anton ja Aleksanteri Mäkelään. Hietapaja oli myös Aron ja William Siparin kotitalona tuttu pankinjohtajan perheen jäsenille ja vielä 1950-luvun alussa Karin ja Margit Sundqvist kävivät siellä kahvilla tapaamassa luotsivanhin Eero Siparia ja hänen sisariaan.

Karin Sundqvist jättää perheensä

Pankinjohtajan puoliso Karin Emilia Sundqvist oli kymmenen vuotta miestään nuorempi ja hän kuoli vasta olympiavuonna 1952. Täten Kuorsalossa on vielä monia henkilöitä, jotka muistavat hänet. Rouva Sundqvistin elämä ei ollut tasaista, vaan sitä voisi pitää seikkailujen täyttämänä. Karin Sundqvistilla ei ollut erityisempää koulutusta, mutta yksi hänen vahvuuksistaan oli vetovoima. Hän ei varsinaisesti ollut kaunis, mutta hyväryhtisenä ja komeapiirteisenä hänestä välittyi vastustamatonta charmia, jota lisäsi varma käytös ja erinomainen keskustelutaito. Vuonna 1911 Karin Sundqvistille myönnettiin miehestään avioero, mutta mikä sitä oli edeltänyt, ei ole täysin tiedossa. Se kuitenkin tiedetään, että ennen avioeroa rouva Sundqvist oli jättänyt perheensä ja muuttanut Venäjälle. Rahvaan piirissä avioerot olivat melko harvinaisia, mutta eivät niinkään säätyläisten keskuudessa. Mitkä syyt sitten johtivat Sundqvistien eroon? Siihen ulkopuolisen on mahdotonta vastata, mutta on hyvä muistaa, että monet vastoinkäymiset olivat koetelleet Sundqvistin perhettä. Vain hetkeä aikaisemmin pikkupoika Pehr oli hukkunut Kuorsalossa ja toinen poika Börje sairastunut keuhkotautiin. Kun sitten kohdalle sattui lohtua tuova hurmaava venäläinen kapteeni, muuta ei ilmeisesti tarvittu.

Sergei Aleksejevitsch Koptjeff

Vuonna 1912 Karin Sundqvist vihittiin avioliittoon venäläisen esikuntakapteenin Sergei Aleksejevitsch Koptjeffin kanssa. Häät pidettiin Pietarissa ja vihkiminen tapahtui kreikkalais-katolisen rituaalin mukaan. Pietarin lähistöllä kapteeni Koptjeff omisti kartanon, mutta ensimmäisen maailmansodan pyörteissä kapteeni katosi ja bolsevikki vallankumouksen jälkeen Karin Sundqvist-Koptjeff joutui palaamaan Suomeen sukulaistensa luo. Missä Karin Sundqvist oli tutustunut kapteeniin? Koptjeff on saattanut palvella Haminan venäläisessä varuskunnassa ja sitä kautta tutustunut Sundqvisteihin. Venäjän–Japanin sodan aikana 1904–05 Haminan kadettikoulun rakennus muutettiin sotilassairaalaksi ja sinne kuljetettiin venäläisiä sodassa haavoittuneita sotilaita. Tuon ajan sanomalehdissä seurattiin tarkasti sodan kulkua ja kevään 1905 lehdissä mainitaan, että alikapteeni Koptjeff oli haavoittunut, kun japanilainen ratsuväki oli pakottanut venäläisen etujoukon perääntymään. Oliko tämä sotasankari alikapteeni Koptjeff mahdollisesti juuri Sergei Aleksejevitsch Koptjeff?

Sundqvistit ja rajanaapurit

Sundqvistin rajanaapuri Jalmari Lommin perhe oli muuttanut Kotkaan 1919 ja asui saaressa vain kesäisin. Koska Jallu toimi sulan veden aikana tervahöyryjen ja hinaajienkipparina, ei hän 1920- ja 1930-luvuilla kovinkaan usein kohdannut pankinjohtajan perhettä. Mutta sitä enemmän naapurin kanssa tekemisissä oli hänen äidinkielenään ruotsia puhuva norjalaistaustainen vaimonsa Vappu. Kun Walter Sundqvist vietti 60-vuotispäiviään Kuorsalossa heinäkuussa 1920, Vappua pyydettiin avustamaan ruoanvalmistuksessa ja tarjoilemisessa. Siihen hän ryhtyi mielellään, sillä ennen avioitumistaan hän oli työskennellyt sisäkkönä mm. Kotkassa tohtori Alfthanilla ja tohtori Roseniuksella Tavastilan hovissa. Taitojaan Vappu pääsi näyttämään syntymäpäivä kutsuilla mm. siten, että hän oli tehnyt voilastuista korin, jonka sisällä oli voipalloja. Tästä ja paljon muustakin Vappu sai kehut pankinjohtajalta.

Walter Sundqvistin perhe piti meren antimista ja kun Vappu lapsineen oli saanut hyvän saaliin, Sundqvisteille vietiin aina vadillinen kalaa. Mutta vain peratut kalat kelpasivat. Tämä perinne jatkui aina 1950-luvun alkuun saakka. Pikkupalveluksista tyytyväisinä Sundqvistit lahjoittivat Vapulle ja Jallulle hienon koristeellisen keinutuolin, joka on talomme tuvassa tänä päivänäkin. Lisäksi naapuri lahjoitti Vapun perheelle ruotsinmaalaisia aikakauslehtien vanhoja vuosikertoja kuten Allt för Alla, Idun: praktisk veckotidning för qvinnan och hemmet ja Allers Familj Journal.

Sundqvistin huvilaan murtaudutaan

Erik ja Elina Lommi pitivät huolta Sundqvistin kiinteistöstä (katsoivat päälle) erityisesti silloin, kun pankinjohtajan perhe oli Haminassa. Eräänä syksynä Sundqvistin huvila joutui kuitenkin murron kohteeksi. Elettiin 1920-luvun puoliväliä ja leskeksi jäänyt Liinu asui Kuorsalon talossaan yksin vuodet ympäriinsä vain Virkku-koira seuranaan. Virkkua pidettiin erittäin viisaana ja se seurasi aina mukana kalamatkoilla. Eräänä syysyönä Virkku oli käynyt levottomaksi ja alkanut kiihkeästi pyrkiä ulos, mutta Liinu ei kuitenkaan uskaltanut päästää koiraa yöhön. Seuraavana päivänä selvisi, että Sundqvistin huvilaan oli murtauduttu. Vaatteita ja astioita lojui pitkin pihaa talon oven ja laiturin välisellä tiellä. Ilmeisesti murtovarkaat olivat olleet liikkeellä jollakin isommalla aluksella, joka oli ajanut röyhkeästi suoraan laituriin. Sen jälkeen varkaat olivat nousseet maihin ja murtaneet talon oven. Tämän jälkeen he olivat kantaneet täysinäisiä vaatteita ja astioita sekä muuta arvokasta sisältäneitä piironginlaatikoita laivaan osan pudotessa pimeässä maahan. Rikollisten henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt, mutta pankinjohtajan huvilan on täytynyt etukäteen olla heidän tiedossaan. Vaikka Liinun Virkku olisikin päästetty ulos, se tuskin olisi voinut muuttaa tapausten kulkua.

Axel Bäckman

Kauan ”kapteenskan” ei tarvinnut olla yksin, sillä jo vuonna 1924, jolloin avioliitto oli purettu KKO:n päätöksellä Koptjeffin kanssa, hänet 54-vuotiaana vihittiin uuteen avioliittoon. Tälläkin kertaa mies oli upseeri. Uusi puoliso oli 31-vuotias Pohjanmaan Pirttikylästä kotoisin oleva jääkärimajuri Axel Bäckman. Hän oli vuonna 1915 ensimmäisiä suomalaisia vapaaehtoisia, jotka saivat Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin alueella sotilaskoulutuksen. Myöhemmin hänet sijoitettiin Kuninkaalliseen Preussin Jääkäripataljoonaan 27. Hän otti osaa ensimmäiseen maailmansotaan taistellen Saksan itärintamalla venäläisiä vastaan. Suomeen Bäckman palasi jääkäreiden pääjoukon mukana helmikuussa 1918 ja taisteli sisällissodassa komppanianpäällikkönä Karjalan Kannaksella. Majuri erosi pian Suomen armeijan palveluksesta ja ryhtyi liikemieheksi sekä muutti Australiaan. Siellä hän kuoli vuonna 1935 ja on haudattu Sydneyhyn.

Karin Sundqvist-Koptjeff-Bäckman palaa Kuorsaloon

Pankinjohtaja Sundqvistin ja majuri Bäckmanin kuoleman jälkeen Karin muutti asumaan Pirttikylästä Helsinkiin. Kun leskirouva omisti avioliiton kautta Furuvikin tilasta puolet, hän palasi Kuorsaloon viettämään kesiä ja pitkiä syksyjä. Tällöin ei enää pidetty juhlia ja ilmeisesti loisteliaat seurapiiritkin olivat hajonneet. Rouva vietti talossaan hiljaiseloa yksin lukittujen ovien takana pasianssia pelaten. Puutarha oli päässyt villiintymään ja valtavat kuuset ja männyt varjostivat ränsistyvää taloa. Silloin tällöin hänen seuranaan kävivät lapset Margit ja Nisse. Mutta yksinäisyyden vastapainoksi Karin kaipasi sosiaalisuutta. Kun Majurska, joksi saarelaiset häntä olivat alkaneet kutsua, kulki kaupalle tai postimoottorille naapurin aidan viertä pitkin, hän pyrki tekemisiin Vapun kanssa. Heidän keskustelunsa tapahtuivat aina ruotsin kielellä ja usein Vappu sai kuulla Karinin seikkaperäisiä kertomuksia Pietarin ajan loistosta ja ylhäisestä kartanoelämästä.

Huutelua yli aidan

Leskirouva ei kuitenkaan koskaan saavuttanut kuorsalolaisten varauksetonta arvonantoa ja hyväksyntää toisin kuin ex-pankinjohtaja miehensä. Majurska katsoi olevansa erisäätyinen ja esiintyi koppavasti omaa asemaansa korostaen. Niinpä hän, vaikka mitään sinunkauppoja ei tietenkään ollut tehty, kutsui toisinaan Vappu Lommia aidan yli kovaäänisesti huudelleen: ”Vaalborg, Vaalborg!”, josta Vappu ei ollenkaan pitänyt. Niinpä Vappu, joka piti yhdenvertaista kohtelua itsestään selvänä tasavallaksi muuttuneessa Suomessa, alkoi kutsua Majurskaa vastaavalla tavalla huudellen naapurilleen: ”Kaarin, Kaarin!” Mutta sepä ei ollenkaan sopinut arvonsa tuntevalle leskirouvalle. Lopputulos oli se, että Karin halusi kuitenkin pitää muodolliset välit ja sanoi kutsuvansa Valborgia sitten rouva Lommiksi. Näyttää siltä, että Karin Sundqvist-Koptjeff-Bäckman eli menneessä ajassa eikä halunnut myöntää, että säätyvalta oli auttamattomasti murtunut.

Sundqvistit luopuvat Furuvikistä

Äitinsä kuoleman jälkeen pankinjohtajan lapset myivät Kuorsalon kesäasunnon irtaimistoineen Enso-Gutzeit Oy:n Summan tehtaiden johtajalle Erkki Bernerille vuonna 1954. Sitä ennen Margit lahjoitti Silennin lapsille, ehkä kiitokseksi kesäisestä postinkannosta, hienon taikalyhtykoneen. Se oli diaprojektorin esiaste, jossa valonlähteenä oli kynttilä. Sen valaisemana lasille maalattuja värillisiä levyjä heijastettiin linssin avulla seinälle. Lasilevyjen kuvassarjat olivat värillisiä koristeellisesti maalattuja romanttisia kuvia esim. talvisesta kelkkamäestä, lumisateisista rekiajeluista, luistelusta lammen jäällä ja ketunmetsästyksestä.

Sundqvistin sukuhauta

Walter Sundqvist perheineen oli kovasti kiintynyt Kuorsaloon, mitä osoitti jo se, että hänen pikkupoikansa sai viimeisen leposijansa saaren hautausmaalta. Siksi oli ymmärrettävää, että pankinjohtaja vuonna 1912 kuorsalolaisten valtuuttamana lähti anomaan lupaa Keisarilliselta Suomen Senaatilta Kuorsalon hautausmaan laajentamiseksi. Kuten tiedetään, lupa heltisi seuraavana vuonna. Kuorsalolaiset arvostivat Sundqvistia, sillä hän oli käytökseltään vaatimaton ja ystävällinen sekä piti aina saarelaisten puolta. Walter Sundqvist ei mitenkään pyrkinyt korostamaan sitä, että pankinjohtajana ja liikemiespiireihin kuuluvana edusti Haminan ylintä kerrosta. Sundqvistit hankkivat Kuorsalon kalmistosta sukuhaudan, jonne heidät kaikki Gunnaria lukuun ottamatta on haudattu. Nykyisin hauta on jäänyt vaille hoitoa ja osa hautakivistä on päässyt rappeutumaan. Myös maahan tuetut pienet marmorilaatat ovat hävinneet.

Laivasilta uusitaan

Laivasilta oli päässyt rapistumaan ja kaipasi korjausta. Siihen Sundqvist etsi tekijöitä ilmoituksella Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä. Tarjoukset pyydettiin jättämään suoraan pankinjohtajalle Haminan Yhdyspankin konttoriin. Ilmoittelu tuotti tulosta, sillä laiturikorjaustyö päästiin tekemään heti talvella, jään päältä. Mutta kun vieraspaikkakuntalaiset työmiehet etsivät rantapenkereeltä sopivan kokoisia kiviä hirsiseen laituriarkkuun, kuljetuskelkkaan joutui vahingossa rajapyykkikivi. Työskentelyä jäällä seurannut aina valpas naapuri Erik Lommi huomasi viime hetkellä erehdyksen ja sai työmiehet palauttamaan numerokiven paikalleen. Ihan kohdalleen se ei kuitenkaan talviolosuhteista johtuen tullut, mutta harmia aiheuttanut asia saatiin korjatuksi myöhemmissä maanmittaustoimituksissa.

Pankinjohtaja Walter Sundqvist

Walter Ivar Sundqvistin (1860–1930) sukujuuret johtivat Ruotsiin. Hänen kantaisänsä Jakob Sundqvist (1797–1879) asui Loka-nimisessä paikassa Ruotsin Vermlannissa. Poika Johan (1826–1896) muutti Suomeen 1856 rautaa valmistavan Strömforsin tehtaanhoitajaksi. Hänen viidestä pojastaan vanhin Walter Sundqvist suuntautui kaupalliselle alalle ja suoritti Dresdenin kauppakorkeakoulussa loppututkinnon. Walterin toimittua aluksi Helsingissä Suomen Yhdyspankin kamreerina hänet 1891 nimitettiin saman rahalaitoksen Haminan haaraosaston konttorin johtajaksi, missä tehtävässä työskenteli aina vuoteen 1929 saakka. Suomen itsenäistyttyä pankki muutti nimensä Pohjoismaiden Yhdyspankiksi (= PYP). Sundqvist toimi 1905–1926 Haminan kaupungin kruununkasöörinä ja kaupunginkamreerina sekä 1901–1904 rahatoimikamarin puheenjohtajana. Samaa tehtävää hoiti 1914–1917 konsuli Willam Sipari. Walter Sundqvist oli Ruotsin kuningaskunnan varakonsuli vuodesta 1901 ja purjehdusharrastuksensa myötä hänet oli kutsuttu Haminan Pursiseuran kunniajäseneksi 1920.

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella