Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

PIIKKIKALANRASVAN VALMISTUKSESTA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Piikkikala eli kolmipiikki on yleinen kaikkialla Suomen rannikoilla. Kalan vartalo on hopean värinen, mutta koiraan vatsa muuttuu kutuaikana punaiseksi. Piikkikala, josta käytetään myös nimitystä rautakala kasvaa 4-7 cm pituiseksi. Piikkikalat ovat petoja ja syövät lähinnä pieniä äyriäisiä. Piikkikalat ovat rannikkovesissä ahventen pääravintoa.

Kolmipiikki. (Kuva: Luontoportti, Gösta Sundman)

Piikkikalan rasva vientituotteena

Yksi kuorsalolaisten monista sivuelinkeinoista oli piikkikalanpyynti ja siitä saatavan rasvan valmistus. Piikkikalaa pyydettiin 1800-luvulla itäisellä Suomenlahdella vain kapealla vyöhykkeellä, joka ulottui Kymijoen edustan saaristosta Virolahden Pitkäänpaateen. Myös rantakylissä kuten mm. Mäntlahdessa, Klamilassa ja Ravijoella harjoitettiin kolmipiikin pyyntiä. Kuorsalossa ja Tammiossa piikkikalaa pyydettiin paljon vuoteen 1882 saakka, koska kalasta erotettua öljyä voitiin viedä tullivapaasti Venäjälle. Pietarissa piikkikalan rasvasta maksettiin Suomen rahassa 5 markkaa 25 penniä puudalta (1 puuta = 40 naulaa = 16,38 kg), mikä antoi mukavan sivuansion saariston talonpojille. Kun piikkikalan rasvan viennille määrättiin korkea tulli ja kun kotimaassakaan ei tuolloin ollut suurta kysyntää, hiipui kalaöljyn valmistus. Piikkikalanrasvatulli kahmaisi näet 2 markkaa 40 penniä puudalta eli lähes koko toisen puolen. Yleensä valtiot kantoivat näin korkeaa tullimaksua teollisesti tuotetuista ylellisyystavaroista ja tässä oli kysymys vain talonpoikien ranta-aittojensa suojassa keittämästä piikkikalan rasvasta. Juuri siksi kauppiaiden aloitteesta vedottiin Suomen teollisuushallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa Venäjän viranomaisiin, jotta tulli poistettaisiin tai ainakin sen määrää vähennettäisiin. Mutta toimenpiteet eivät tuottaneet tulosta, sillä vuonna 1887 annetussa päätöksessä tilanne ei muuttunut. Uusi nousukausi piikkikalan rasvan valmistuksessa saavutettiin kuitenkin vielä ensimmäisen maailmansodan aikana ja Suomen itsenäistyttyä piikkikalanpyyntiä harjoitettiin edelleen aina 1950-luvulle saakka. Vasta pulavuosien päättyminen lopetti piikkikalanrasvan valmistamisen.

Piikkikalan pyynti

Kuorsalossa piikkikalaa pyydettiin pienisilmäisellä nuotalla tai haavilla salmista ja lahdista, mutta myös syviltä avonaisilta rantavesiltä. Haavikalastukseen, joka muistutti eräällä tavalla tuulastusta, lähdettiin myöhäissyksyllä pimeässä ja tyynessä säässä. Veneen perään oli asennettu kyläsepän takoma rautainen tuulaskoura, johon tervaksiset pilkkeet sytytettiin roihuamaan. Soutaja piti koko ajan venettä hiljaisessa liikkeessä huopaamalla. Piikkikalat kerääntyivät valtavina parvina valaistulle alueelle, josta haavimies ryhtyi nostamaan kaloja veneen pohjalle. Jo lyhyessä ajassa saalis saattoi nousta jopa 700 kiloon.

Todennäköisesti piikkikalanpyyntiä Kuorsalossa on harjoittanut lähes joka talo, mutta toisen maailmansodan jälkeen toimintaa ylläpitivät enää muutamat ammattikalastajat. Heistä mainittakoon Itäpuolelta Taavi Lommi sekä Joose ja Aleksanteri Korjus, Tallourista Lauri, Onni ja Kalle Arvilommi ja Ellulta Teodor sekä Evert Sipari. Erityisesti Itäpuolen Korjuksilla oli pitkät perinteet piikkikalanrasvan keittämisestä, sillä jo 1800-luvun alussa, jolloin he asuivat vielä Vanhassakylässä, Korjuksen rannassa porisivat piikkikalapadat ja haisevat putiröykkiöt koristivat maisemaa.

Piikkikalan rasvan valmistus

Piikkikalat kaadettiin rannassa sijaitseviin suuriin rautapatoihin, joissa ne keitettiin vedessä. Ennen pitkää rasva kohosi pinnalle, mistä se oli helppo kuoria talteen. Keitoksen loppuosa, pahalle haiseva puti, kelpasi vielä lannoitusaineeksi. Noin sadan kilon piikkikalamäärä tuotti 7 kiloa kalanrasvaa ja 19 kiloa kuivaa kalajauhoa. Taavi Lommin rannassa piikkikalojen keittoastiana 1940-luvulla toimi kaksoiskartion muotoisesta poijusta (korkeus 1,80 m, halkaisija 0,8 m) irtisahattu puolikas. Se oli asetettu kivien päälle ja alla poltettiin nuotiota. Jatkosodan jälkeen Kuorsalon rannoille oli ajautunut monenlaisia miinanraivauskalustoon kuuluneita kohoja ja uimureita sekä hinaajien kiinnityksessä käytettyjä poijuja, joille kätevät saarelaiset löysivät uusia käyttötarkoituksia. Tämän rantaan ajautuneen poijun toinen puolisko sai nimittäin palvella Jalmari Lommin talon sadevesitynnyrinä.

Mihin piikkikalan rasvaa käytettiin?

Piikkikalan öljy oli 100 prosenttista puhdasta rasvaa, jota käytettiin mm. lampuissa, maaliaineena, kintaissa, jalkineissa sekä sadetakeissa. Piikkikalan rasvaa pidettiin ulkomaalauksessa yhtä arvokkaana kuin vernissaa tai joidenkin mielestä jopa parempana, sillä rasvaväri ei koskaan lohjennut pois seinästä, kuten vernissaväri. ”Se ei kuiva niin joutuin eikä kovasti.” Aivan erinomaiseksi piikkikalan rasva osoittautui pellavakankaasta ommeltujen öljytakkien kyllästysaineena. Tammiolainen Jeremias Jeremiaanpoika Suomalainen, joka oli syntynyt vuonna 1845, oli näet kehittänyt tarttumattoman elastisen öljyn sekoittamalla keskenään piikkikalan rasvaa ja maaliöljyä. Hän valmisti öljytakkeja Tammion verstaassaan saatuaan sitä ennen kuusi vuotta räätälinoppia Suursaaressa.

Kuorsalolaiset myivät piikkikalaa Haminan piikkikalaöljynkeittämölle 1920-luvulla ja vuodesta 1932 Pyötsaaren piikkikalatehtaalle, joka osti vuosittain 100.000 – 150.000 kiloa piikkikalaa. Keitoksesta jäljelle jääneen pudin saarelaiset ajoivat heinämailleen. Puti sai heinäkasvit versomaan tavattomasti, heinästä tuli niin vahvaa, että sitä oli vaikea viikatteella niittää. Ei siis ihme, että kotitekoisen lannoitusaineen tehon sanottiin vastaavan Chilen salpietaria.

Piikkikala-apajat

Piikkikalan kuten muidenkin kalojen pyytämisessä oli Kuorsalossa vakiintuneet apajat. Entisestä Hylkysaaren merimuseosta löytyi näet 1990-luvulla Kuorsalon kartta, johon oli vuonna 1972 merkitty saarelaisten käyttämät piikkikala-apajat (ks. kartta n:ot 1-9). Epäilemättä muitakin apajia oli olemassa, sillä Pertti Lommin vuonna 1987 piirtämästä Kuorsalon kartasta piikkikala-apajia löytyy vielä Saunasaaren pohjoiskärjestä ja Tenkluuvinpohjasta.

Kuorsalon kartta N:o 3041 09. Piikkikala-apajat. (Hylkysaaren merimuseo)

Piikkikala-apajat on numeroitu ja merkitty oheiseen karttaan mustilla kolmioilla. Mustat neliöt eivät liity piikkikalanpyyntiin, vaan ne kertovan siianpyynnin pesäverkkopaikat. 1)Ellun apaja, 2) Savisilmä, 3) Kivenalusta, 4) Rasinapaja, 5) Salmenapaja, 6) Savilahti, 7)Jyrkkäkallio, 8) Liete, 9) Ahvenapaja.

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella