Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

RAUHA TOI MERELLE VIPINÄÄ

Pentti Nopanen

Aikainen aamu 4.9.1944.

Itä-Suomen Rannikkoprikaatin esikunnasta tulee kiireinen puhelinsanoma: ”Rauha on tehty. Kaikki vihollisuudet lopetetaan klo 07.00.” Sepä oli paukku! Rauhanehtoja luettiin radiossa. Meitä miinanraivaajia kiinnosti erityisesti kohta, jossa määrättiin, että kaikki laivaväylät oli raivattava vapaiksi miinoista 28.10.1944 mennessä. Saksalaiset oli häädettävä maasta 14.9.1944 kello 24.00 mennessä. Olisiko tuo edes mahdollista? Ainakin siinä riittäisi tekemistä meille merimiehille! Saksalaiset näyttivät sentään olevan lähdössä: he alkoivat tyhjentää Kotkassa olevia varastojaan heti saatuaan tiedon rauhasta. Homma oli hoidettu ja varastot tyhjät 11.9., jolloin alukset poistuivat Kotkasta. Lähtö ei kuitenkaan ollut lopullinen.

Viime hetkellä, 14.9.1944, saapui Kotkaan yhdeksän Suomen vesillä ollutta saksalaisalusta, minkä lisäksi Tallinnasta tuli viisi torpedovenettä. Osasto poistui klo 17.00. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta: alukset aloittivat miinoituksen satama-alueella ja Ruotsinsalmen väylän länsipäässä. Sitten ne jatkoivat matkaansa Lellerin kautta Kirkonmaan eteläpäähän miinoittaen myös Merikarin väylien risteyskohdat.

Rankin merivartioasema huomasi tapahtuman ensiksi. Aluksi se ilmoitti vain saksalaisten heittävän tynnyreitä mereen. Asia selvisi kuitenkin pian ja miinoitukset paikannettiin. Kirkonmaan satamalahteen saapui kello 18.00 viisi saksalaisalusta. Osastoon kuului yksi raivaajalaiva, yksi raivaajavene ja kolme miinalauttaa. Alukset laskivat ankkurinsa. Laivoilta tuli moottorivene laituriin, jossa oli korjattavana saksalaisalus m/s Otter. Vene otti mukaansa aluksen päällikön aliluutnantti Müllerin, konemestari Orbinskyn ja muutamat laivaa korjaamassa olleet matruusit. Samassa veneessä tullut räjäytyskomennuskunta asetti syvyyspommin puoliksi uponneen Otterin konehuoneeseen. Räjähtäessään se rikkoi uudelleen aluksen pohjan. Vene palasi, alukset nostivat ankkurinsa ja poistuivat kohti Haapasaarta ja sieltä edelleen Suursaareen päin. Mennessään ne miinoittivat vielä Lakan – Lupin alueen.

Mainittu m/s Otter oli saapunut 20.6.1944 kello 17.45 Kirkonmaan laituriin täydessä miinalastissa. Heti kun se oli saatu kiinnitetyksi, hyökkäsi saarta vastaan kaksikymmentä venäläistä PE-2–pommittajaa iskien varikkoon ja satamaan. Tällöin tapahtui monia asioita: kaksi miinaproomua hajosi alkutekijöihinsä, miinahalli lensi taivaan tuuliin, kaikki rannassa olevat puiset rakennukset syttyivät palamaan ja m/s Otter upposi. Miinahallissa oli ollut satoja miinoja ja torpedoja, jotka kaikki räjähtivät. Rautaromua ja betonisia hallin kappaleita lensi satojen metrien päähän. Sotilaskoti, keittiö ja varastorakennukset roihusivat liekeissä, kasvullisuus katosi niemestä kerta kaikkiaan – mitään vihreää ei jäänyt. Jälki oli paha.

Tappiot jäivät onneksi pieniksi: matruusi Qvick menetti henkensä ja kahdeksan yksikkömme Osasto Vallealan miestä haavoittui, näistä kaksi pahasti. Saksalaisia kaatui toistakymmentä ja haavoittui kymmeniä. Heti pommituksen jälkeen saksalaiset ryhtyivät kunnostamaan Otteria ja jatkoivat työtään koko kesän. Koko työ meni siis nyt hukkaan. Mainittakoon, että suomalaiset nostivat m/s Otterin sodan jälkeen ja kunnostivat sen. Se purjehti Anja-nimisenä ja kävi useita kertoja muun muassa Haminassa.

Osasto Valleala majaili 14.9.1944 tukikohdassamme Kirkonmaan satamassa. Meidät hälytettiin kello 19.00. Osastomme raivaajat jaettiin kahteen osastoon. Minä sain tehtäväkseni raivata Kotkan satama-alueen raivauskalustona niin sanottu MRK/4, jota käytettiin matalissa vesissä. Raivasimme pimeän tuloon asti. Seuraavana päivänä jatkoimme heti päivän valjetessa työtä koko satama-alueella Kalarannasta Sunilaan ja Kuusiseen Ruotsinsalmen väylälle sekä Kuusisesta Lelleriin. Emme tavanneet ainuttakaan kosketusmiinaa.

Meidän jälkeemme tulivat alueelle heräte eli magneettiraivaajat. Ne löysivät kuusitoista magneettimiinaa, jotka oli laskettu Ruotsinsalmen väylän länsiosaan ja Kuusisen saaren luo. Kotkan satama oli näin käytännöllisesti katsoen suljettu vaarallisilla herätemiinoilla.

Toinen puolisko Osasto Vallealasta sai tehtäväkseen raivata Haapasaaresta länteen Lupin-Lakan alueelle, jonne saksalaiset olivat laskeneet kuusikymmentä kosketusmiinaa syväytettyinä aivan pintaan. Herätemiinoja löytyi tältä alueelta kymmenen. Osastoa johti luutnantti Unto Kokkala, joka haavoittui raivauksen aikana tapahtuneessa miinaräjähdyksessä. Myös matruusi J. Siren haavoittui. Ja apua tuli. Laivaston yleisvoimiin kuulunut 2. Raivaajalaivue saapui paikalle luutnantti Onni Eerolan johdolla ja ryhtyi Kuha-raivaajilla raivaamaan Kirkonmaan ja Merikarin väylien risteysaluetta. Sieltä löytyi kuusikymmentä kosketusmiinaa, kymmenen herätemiinaa ja kolmekymmentäseitsemän raivausestettä. Täälläkin kosketusmiinat olivat syväytetty aivan pintaan.

Raivauksen aikana Kuha 6 ajoi miinaan ja tuhoutui. Sen mukana menetettiin seitsemän miestä, joiden joukossa luutnantti Eerola tapasi kohtalonsa aivan kotisaarensa Haapasaaren lähellä. Aluksen miehistöstä pelastui kuin ihmeen kautta vain matruusi Hovi. Saksalaisten miinoitusten tarkoituskin selvisi: se liittyi Suursaaren valtaukseen eli Operaatio Tanne-Ostiin, joka alkoi 15.9. kello 00.00. Väylät suljettiin, jotta saaren puolustajille ei voitaisi toimittaa apua. Onneksi he selvisivät omin voiminkin. Saksalaisten viime hetken miinoitteet antoivat paljon lisätyötä ja kasvattivat kiireen paineita. Määräaikahan oli niistä huolimatta edelleen voimassa.

Jatkoimme raivausta kaikella kiireellä. Olimme täydessä toimessa Lakan-Tornin-Suursaaren väylällä 25.9.1944, kun havaitsimme yksinäisen soutuveneen tulevan paikalle pohjoisesta Ristisaaren länsipuolitse Lupin ja Suursaaren välillä. Nostimme raivauskaluston ylös. Ajoin ruuhen luo. Soutaja oli venäläisen sotilaan asussa oleva nuori nainen.

– Mihinkäs olet menossa? Kysyin suomeksi. – Kotiin Leningradiin! Vastasi tyttö kirkkaasti samalla kielellä. Selvisi, että hän oli ollut rintamalla sairaanhoitajana ja joutunut vangiksi. Nyt hän oli onnistunut karkaamaan suomalaiselta vankileiriltä ja varastamaan ruuhen Pyhtäältä. Sitten tyttö oli lähtenyt soutelemaan. Tarkoituksena oli päästä Lavansaareen.

– Kuinkas luulit sinne osaavasi? Kysyin.

– Auringon avulla, vastasi reipas amatsoni. Oli tosi sisukas tyttö – ei vettä, ei ruoan muruakaan ja soutumatkaa takana jo parikymmentä tuntia!

Väsynyt tyttöriepu oli. Meidän tapaamisemme oli hänelle onnellinen sattuma, sillä muussa tapauksessa hän olisi ilmeisesti soutanut suoraan edessä olevaan Rukajärvi-nimiseen miinakenttään, jota oli alkukesästä tehostettu lisäämällä siihen pintamiinoitusta. Yksikin kopautus airolla miinansarveen – eikä tytön uljaasta soutumatkasta olisi kukaan koskaan kuullut mitään. Tytön nimi oli Anni. Otimme hänet mukaan ja Ihalan Laurin keittelemä soppa maistui hyvin kuntoilun päälle.

– Nyt on muuten rauha ja pääset kotiin, selvitin.

– En usko! Sanoi Anni.

– Yritätte vain pettää minua. Hämärän tullen ajoimme Kotkaan prikaatin tukiasemalle. Luovutimme Annin esikunnan vastaanottajille Kotkan Kalarannassa. Mikähän lienee tämän Annin myöhempi kohtalo? Olisi mukava kuulla.

Kapteeniluutnantti Valleala antoi 29.9.44 jälleen uuden raivauskäskyn: minun oli oltava toimintavalmiina Jähi-nimisellä luodolla Somerin ja Ulko-Tammion välillä 30.9.44 ennen päivän valkenemista. Nykyinen raja kulkee kyseisen luodon kautta. Alukseni oli Stockfors 7 ja neljä raivaajavenettä. Raivaus oli aloitettava heti valoisan tultua väylällä Jähi-Ulko-Tammio-Velperkari-Merikari-Rankki-Kaunissaari-Boistö. Olimme paikalla hyvissä ajoin. Ketähän varten meidän oli kyseinen väylä tarkistettava? Ketä mahtoi olla tulossa…? Aloitimme raivauksen kello 08.00. Se onnistui hyvin muutamaa pohjakosketusta lukuun ottamatta. Johtoalus Stockfors 7 kulki väylän keskilinjalla ja kaksi raivaajavenettä kummallakin puolella. Raivausleveydeksi tuli 360 metriä.

Miinoitukset Suomenlahdella 1944. (Kuva Eino Pukkilan kirjasta Taisteluhälytys).

Saavuimme Boistöhön kello 15.00 ja nostimme kaluston ylös. Tehtävä oli suoritettu ja otimme vanavesimuodostelmassa suunnan kohti tukikohtaa. Samoihin aikoihin ilmoitti Rankin merivartioasema, että venäläisten johtoalus oli ampunut ajomiinan upoksiin Rankin lähellä. Sitten tapahtui jotakin erikoista: meitä vastaan tuli ensimmäinen Suomen vesillä liikkuva venäläinen laivasto-osasto. Ollessamme Boistön ja Kaunissaaren puolivälissä se ajoi komeasti vastaan. Johtoaluksena oli Fugas-raivaaja F217. Sen mastossa liehui Itämeren Laivaston Sukellusveneprikaatin komentajan viiri. Johtoaluksen vanavedessä ajoivat sukellusveneet Štš 310, Štš 318 ja Štš 407. Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että aluksia ohjailivat suomalaiset luotsit. Yhteysalus Pukkio oli vienyt Lavansaareen komentajakapteeni Torfin Fabritiuksen johdolla luutnantti P.-O. Ekmanin radioryhmineen ja neljä Kuorsalon luotsiaseman luotsia. Näin F 217:n luotsina oli Lauri Niemelä, Štš 310:n Aarne Liinamaa, Štš 318:n Väinö Sipari ja Štš 407:n Ilmari Seppä.

Kiireisen väylien raivauksen ohessa oli hoidettava ajomiinojen purkaminen ja tuhoaminen. Miinojen ankkuriköydet olivat vuosien kuluessa ruostuneet poikki ja miinat pullahtaneet pintaan. Ajelehtiessaan ne olivat äärimmäisen vaarallisia. Suomalaisten ja saksalaisten laskemat suuret miinakentät ulottuivat yli Suomenlahden alkaen Haapasaaresta Suursaaren itäpuolitse Tytärsaaren ja Kiskolanrivin kautta Narvanlahdelle. Lisäksi venäläiset olivat laskeneet joukkoon omiakin miinoja. Tyyppien runsaus ja kirjavuus oli suuri. Purkaminen oli vaikeaa ja hengelle käypää puuhaa. Se vaati todellisia spesialisteja. Suomenlahden alueelle oli laskettu lähes 70 000 miinaa. Pinta-alaansa nähden se oli maailman tiheimmin miinoitettu merialue. Saksalaiset olivat laskeneet miinoista kaksi kolmannesta sekä suomalaiset ja venäläiset loput. Suomen ja Neuvostoliiton miinamallien lisäksi oli miinoja ostettu eri maista, joten kellumassa saattoi olla myös ruotsalaisia, englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja italialaisia sarviniekkoja ja magneettipirulaisia.

Henkilökohtaisesti jouduin purkamaan tai tuhoamaan yhteensä 21 ajomiinaa, ensimmäiset 13.9. ja viimeiset 26.10.44. Paikat olivat Sääskikari, Äljy, Askeri, Ulko-Tammio, Virolahden Eerikkälä, Vanhankylänmaa, Nimettömänluoto, Haapasaaren Ollinkari, Mustamaa, Lehmäsaari, Hietakari, Havouri, Kirkonmaa, Luppi, Kaunissaari, Haapasaari Askerin pohjoispuolella ja Kunnotoin.

Ensimmäiset venäläiset alukset olivat tulleet Lavansaaresta Ulko-Tammion kautta Suomen rannikkoreiteille 30.9.44. Liikenne lisääntyi jatkuvasti. – Neuvostoliitolla oli kiire Itämerelle Suomenlahden saarron päätyttyä. Miinojen pelosta venäläiset vaativat aluksiinsa suomalaiset luotsit. Lähin luotsiasema oli Kuorsalossa. Sen luotsit siirrettiin Ulko-Tammioon luotsivanhimman Eero Siparin johdolla. Liikenteen yhä kasvaessa oli luotseja otettava myös Haminasta.

Valvontakomissiolta tuli Kotkan kautta 26.10. käsky, että Ulko-Tammion luotsiasemalle on määrättävä sotilaspäällikkö. Sain tämän hankalan homman hoitaakseni aliluutnantin arvomerkein. Saavuin Ulko-Tammioon 27.10. Luotsit oli majoitettu erittäin alkeelliseen pahvitelttaan ilman mitään mukavuuksia. Kopperon koko oli suunnilleen 3x4 metriä, pieni kamiina nurkassa antoi hiukkasen lämpöä. Joskus paikalla oli jopa parikymmentäkin luotsia! Evert Sipari sairastui näissä olosuhteissa joutuen lopettamaan luotsauksen kokonaan. Sotilaspäällikön tehtävänä oli kulkea saattueen johtoaluksen mukana, määrätä luotsi kuhunkin alukseen ja välittää heille venäläisten antamat käskyt ja ohjeet. Niitä riitti. Niinpä käskettiin 28.10., että kaikki vapaana olevat Kuorsalon, Haminan, Kotkan ja Haapasaaren luotsit on heti vietävä yhteysalus Pukkiolla venäläisten hallussa olevaan Lavansaareen.

Aamuhämärissä läksimme Ulko-Tammiosta kohti Someria. Se oli sivuutettava länsipuolelta. Määrätyssä pisteessä oli käännyttävä itään ja jälleen etelään kohti Lavansaaren itäpuolella olevaa pistettä. Luvun saatuamme saimme täältä ajaa suoraan Lavansaaren satamaan linjamerkeillä varustettua väylää myöten. Satama-allas oli suojattu vahvoilla tukkiesteillä, joihin oli kiinnitetty vahvat rautaiset piikit. Ajoimme laituriin. Laivaan nousi venäläinen kapteeniluutnantti ja määräsi meidät siirtymään toiseen paikkaan laiturissa. Siellä meidän oli vain odotettava uusia käskyjä. Laiva tarjosi ruoan ja asunnon. Vähän jännitti liikkua näillä vierailla vesillä. Tullessamme oli jo sattunut tapaus, joka nosti hetkeksi sydämen kurkkuun. Somerin eteläpuolella huomasimme nimittäin, kuinka aluksemme keulavaahto työnsi sivuun ajomiinan. Se sivuutti aluksen vasemmalta noin metrin päästä ja katosi sitten vanaveteen. Miina oli merkkiä S/41-I-Ant. Siinä oli 300 kilon räjähdysainelataus. Eipä olisi Pukkio-parasta paljon jäänyt, jos olisimme siihen osuneet! Sitten naapurin suunnitelmiin tuli kai jokin muutos, sillä liikenne Lavansaaressa hiljeni. Meidän käskettiin vain odotella marraskuun 8. päivään saakka – kyse oli lokakuun vallankumouksen vuosipäivän juhlallisuuksista 7.11.44.

Marraskuun alussa jouduin lähettämään muutaman aluksen Lavansaaresta Ulko-Tammion kautta Porkkalaan. Näistä yksi oli kaalilastissa oleva kolmimastoinen kaljaasi, jota Artturi Nurminen luotsasi. Matkalla sen koneeseen tuli vika ja sen oli pakko ankkuroida Somerin ja Ulko-Tammion välille. Kovassa merenkäynnissä alus keinui rajusti ja vesi löi yli laidan vieden mennessään koko kansilastin kaikkine kaaleineen. Ne ajelehtivat sitten Kukion ja Tammion rannoille, mistä saarelaiset korjasivat ne parempaan talteen.

Minua pyydettiin usein iltaisin teelle Lavansaaren upseerikerholle. Siellä oli ainakin kaksi suomea puhuvaa henkilöä ja sota-asioista tuli tietenkin juttua. Toinen heistä oli kapteeniluutnantti Härkönen. Upseerikerhon uunin reunalla oli lentäjäsankareiden valokuvia. Sain kuulla, että juuri nämä miehet olivat 16.7.44 upottaneet Kotkan satamassa panssarilaiva Väinämöisen. Yritin kertoa, ettei kyseessä ollut Väinämöinen, vaan vanha hollantilainen ilmatorjuntaristeilijä Niobe. Eivät tainneet uskoa. Lavansaaren väki tuntui tuntevan hyvin Itä-Suomen Rannikkoprikaatin henkilöstön. Sikäläinen tiedustelu-upseeri lähetti jopa terveisiä meidän tiedustelumiehellemme luutnantti Puonnille. Juhlat oli juhlittu 8.11. ja aluksia alkoi saapua Lavansaareen. Seuraavan päivänä satama alkoi jo täyttyä laivoista.

Muodostimme kaksi saattuetta, toisen Porkkalaan ja toisen Suursaareen. Tämä suurehko saattue kulki johdollani reittiä Lavansaari-Someri-Ulko-Tammio-Velperkari-Haapasaari-Torni-Suursaari. Suursaaresta palasimme hinaajalla takaisin Ulko-Tammioon. Muut luotsit saivat siirtyä täällä maihin, vain Pellervo Arvilommi jatkoi hinaajalla Lavansaareen. Liikenne Ulko-Tammiossa hiljeni vähitellen. Suursaareen ryhdyttiin ajamaan suoraan Somerista sen jälkeen kun Suomen laivasto oli saanut avatuksi väylän Rukajärvi-miinasulun läpi. Sekin operaatio vaati uhrinsa: Kuha 3 ajoi miinaan 30.9. ja SM 3 5.10.44.

Ulko-Tammion kautta tuli aluevesillemme muun muassa sukellusveneprikaatin amiraalin lippulaiva Irtys, kymmenen sukellusvenettä, ainakin kaksi sukellusveneiden emälaivaa, suuri joukko erilaisia sota- ja kauppa-aluksia sekä täydessä lastissa olevia proomuja, jotka jatkoivat matkaa Porkkalaan käyttäen suojaista saaristoväylää. Marraskuun lopulla liiat luotsit palautettiin omille asemilleen. Vain Kuorsalon miehet jatkoivat Ulko-Tammiossa luotsivanhin Eero Siparin johdolla.

Minua odottivat uudet mielenkiintoiset tehtävät. Siirryin nimittäin yhteysalus Pukkion päälliköksi ja Valvontakomission Kotkan osaston käyttöön. Ajoimme parin viikon aikana Pukkiolla läpi kaikki väylät Orrengrundista uudelle itärajalle asti, aina valoisana aikana. Yöksi palasimme Kotkaan. Ajoja ei suoritettu sumussa eikä kovassa tuulessa. Kyseessä olivat ilmeisesti tarkistusajot, minkä lisäksi venäläiset näin tutustuivat väyliimme. Raivaus oli onnistunut eikä miinoja ollut.

Hommaa johti I luokan kapteeni – meikäläisittäin kommodori. Kapteeniluutnantti Lugin piirsi koko ajan maisemien silhuetteja väylien varsilta. Tulkkina toimi aliluutnantti Terentjev, Valvontakomission Kotkan osaston adjutantti. Ajettaessa väyliä edestakaisin tuli haasteltua monenmoista entisen vihollisen kanssa. Suomalaiset ovat kumman kaunaisia narisijoita! Sanoi Terentjev kerran. Joka päivä juoksee Valvontakomissiossa ihmisiä kantelemassa naapureistaan ja entisistä esimiehistään. Usein puhutaan muunnettua totuutta eikä asiaa ole nimeksikään.

Sellaisiahan me suomalaiset pakkaamme olemaan…

(Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Itäviitassa 34/1984 ja lehdessä Kansa Taisteli 9/1984)

Punalippuisen Itämeren-laivaston sota-alukset kiinnittyivät Kuorsalon laitureihin marraskuussa 1944

Tuomo Silenti

Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun välirauhansopimuksen mukaan Porkkala vuokrattiin Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Välirauhansopimus salli myös Liittoutuneiden sota- ja kauppalaivojen käyttää Suomen aluevesiä, satamia, laitureita ja ankkuripaikkoja, niin kauan kuin Sota natsi-Saksaa vastaan jatkuisi. Niinpä Punalippuisen laivaston esikunta ohjasi länteen matkalla olleet laivansa miinoista raivatulle saaristoväylälle, jota se piti ulkoreittiä turvallisempana. Tällainen rauhanehtojen 3. artiklan liite oli Kuorsalon saaren koululaisille tuntematon, ja siksi heistä oli hätkähdyttävää todeta, että Punalaivaston sota-alukset kiinnittyivät Kuorsalon kalastajakylän laitureihin marraskuussa 1944.

Itärajaa ei vedettykään Kymijokeen

Suomen ja Neuvostoliiton välillä 19.9.1944 solmittu välirauha koettiin Kuorsalossa helpotuksena, sillä saari jäi edelleen Suomen puolelle. Stalinin päätöksellä itäraja määrättiin lähtemään Virolahdelta kuten talvisodan päättymisen jälkeenkin. Vielä elokuussa 1944 Neuvostoliiton kansankomissariaatin laatimassa rauhansopimus luonnoksessa raja olisi näet alkanut Kymijoen läntisestä suuhaarasta kohti Myllykoskea ja edeten sieltä kohti Joensuuta.

Kuorsalolaiset palaavat saarelleen

Kuorsalo oli evakuoitu kesällä 1944, mutta jo 24.9. Merivoiminen Esikunta ilmoitti, että saaren asukkaat saavat luvan palata koteihinsa. Vähitellen kuorsalolaisten elämä alkoi asettua entisiin uomiinsa, sillä evakkoon lähteneitä asukkaita rupesi palaamaan kotikonnuilleen. Itä-Suomenlahden Rannikkoprikaati, jossa suurin osa kuorsalolaisista oli sotinut, lakkautettiin 30.11.1944 ja siitä muodostettiin uusi rauhanajan joukko-osasto Haminan Rannikkolinnakkeisto. Marraskuun loppuun mennessä suurin osa armeijassa palvelleista kuorsalolaisista palasi kotisaareensa. Mitään paluujuhlia ei rintamamiehille Kuorsalossa järjestetty.

Neuvostoliiton sotalaivat ilmestyvät Vekanlahdelle

Sunnuntaina 19.11.1944 auringon jo laskettua Kuorsalon Vekanlahden ikivanhalle ankkuripaikalle lipui Punalippuiseen Itämeren-laivastoon kuuluneet kaksi Fugas-luokan raivaajaa, kaksi rahtilaivaa ja yksi proomu. Kun Kuorsalon koulun lukukausi oli päättynyt edellisenä keväänä ja oppilaat olivat saapuneet maanantaina 20.11 jatkamaan opintojaan koulun taas avauduttua, he kohtasivat Vekanlahdella kummallisen näyn. Lahdella oli neuvostoliittolaisia sotalaivoja! Yksi laiva oli kiinnittynyt Vihtori Siparin sillalle, toinen oli Iivari Niemelän laiturissa ja kolmas Aleksanteri Arvilommin rannassa. Loput kelluivat ankkurissa Vekanlahden suulla. Yleensä ensimmäinen koulupäivä synnyttää koululaisissa vahvoja kokemuksia, mutta tämän marraskuisen koulun alkamispäivän oppilaat muistivat ikuisesti. Olivathan Kuorsalon lapset sotavuosina tottuneet näkemään lukuisia Suomen ja Saksan laivaston aluksia Vekanlahdella, mutta nyt oli koittanut rauha ja lahti oli täyttynyt äskeisen vihollisen sotalaivoista.

Neuvostopropagandaa lapsille

Kun syksyinen päivä oli valjennut ja koitti ensimmäinen välitunti, viitisentoista uteliasta oppilasta riensi tarkastelemaan lähemmin Niemelän laituriin kiinnittynyttä sota-alusta. Kun laivan miehistö ei vaikuttanut pelottavalta, vaan huuteli ja viittelöi ystävällisesti lapsille, he rohkaistuivat siirtymään aluksen kajuuttaan. Siellä koululaisille jaettiin runsaslukuisesti metallisia rintamerkkejä (pinssejä) ja muuta neuvostopropagandaa sisältävää materiaalia. Säännöstelytalouden ja pulan keskellä lapset kokivat tällaisenkin rihkaman saamisen sykähdyttävänä asiana.

Ripaskaa Moosenmäellä

Punalipun laivoilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä ja ne ilmeisesti odottivat luotsia tai jotain suurempaa kuljetusta, johon sitten liittyisivät. Kuorsalossa vietetyn parin päivän aikana merisotilaita nousi maihin ja ehkä osa käväisi kaupassakin. Pentti Suomalainen, joka oli tuolloin 9-vuotias, kertoi kirjoittajalle, että koulumatkallaan hän näki, kuinka kolmisen kymmentä riehakasta matruusia oli kerääntynyt Moosenmäelle ilonpitoon. Yksi heistä oli kiivennyt kivelle soittamaan haitaria ja kaksi merisotilasta tanssi kiivaasti ripaskaa. Tiistaiaamuna 21.11.sotalaivat sitten nostivat ankkurinsa ja suuntasivat keulansa länsi-etelään kohti Kaunissaarta, mutta sitä ennen alukset olivat täyttäneet vesivarastonsa Iivari Niemelän kaivosta. Se miksi laivat olivat saapuneet Kuorsaloon ja minne ne olivat matkalle, ei tuolloin selvinnyt saaren koululaisille.

Sodan läheisyys näkyi ja kuului

Suomenlahden miinanraivaus varsinkin ulkomerellä oli syksyllä 1944 vasta alkutekijöissään ja ajomiinoja tavattiin harva se päivä. Miinaräjähdyksiä kuului usein eivätkä ennalta ilmoittamattomat Neuvostoliiton sotakoneiden ylilennotkaan olleet harvinaisia. Lokakuussa Kuorsalon itäpuolelta ja marraskuussa Muholman rantavedestä tavattiin ajomiinat.

Puna-armeijan joukkojen siirrot länteen, sotakorvauskuljetukset ja miinanraivaus olivat vilkastuttaneet Kuorsalon ohi kulkevien laivaväylien liikennettä, minkä johdosta Ulko-Tammioon oli perustettu väliaikainen luotsauspiste. Sen kautta Somerista päin saapuneet Neuvostoliiton alukset ohjattiin saaristoreiteille. Mutta laivoja tuli myös Viipurin suunnasta johtavaa rannikkoväylää pitkin siten, että aluskaravaanit saattoivat ulottua Mustanmaan linnakkeelta aina Pörstingin saaren tasalle. Venäläisten laivojen ja proomujen kansilla näkyi sekä joukkoja että myös monia kuorma-autoja, traktoreita ja erilaisia kärryjä matkalla Neuvostoliitolle vuokrattuun Porkkalan laivastotukikohtaan. Kiihtyneen laiva-liikenteen johdosta Kuorsalon Vironvuorelle perustettiin 29.11. meritähystysasema. Vaikka Punalippuisen Itämenern-laivaston aluksia edelleen kulki Kuorsalon ohi, ei niistä yksikään enää kiinnittynyt Kuorsalon laitureihin.

Vekanlahti, taustalla Kuorsalon kansankoulu.

 

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella