KUORSALON MUINAISUUDESTA TARJOLLA UUTTA TIETOA – MUTTA MITÄ?
Kuorsalon, entisen vehkalahtelaisen kylän, nykyisin Haminan kaupunginosan, menneisyys on täynnä yllättäviä käänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Yllättävistä käänteistä kelvatkoon esimerkiksi saaren asutushistorian korkean iän paljastuminen 1990-luvulla. Paleobotaanisten tutkimusten, selkokielellä siitepölytutkimusten, tulos oli ällistyttävä. Havaittiin että saarella oli viljelty ohraa jo noin 1250 vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua, yli 3200 vuotta sitten! Miksi juuri ohraa? Siksi että ohraa tarvittiin oluen tekoon ja olut oli tärkeä uhrijuoma. (Perinteitä kunnioittaen saaressa edelleenkin nautitaan olutta kiitettäviä määriä!) Aika oli ns. pronssikautta, mikä tarkoittaa että aikaisemmilla ns. kivikausilla käytetyistä aseista ja työkaluista nyt osa tehtiin pronssista. Karjaakin jo pidettiin, mutta tärkeimpiä elinkeinoja olivat kalastus ja suurriistan metsästys. Rannikko ja saaristo houkuttelivat erityisesti mahdollisuudella hylkeenpyyntiin. Hylkeet hyödynnettiin monipuolisesti: nahkoja käytettiin työkaluihin, kulkuneuvoihin, jalkineisiin ja vaatteisiin. Lihaa eli risaa syötiin ja keitettiin traaniksi. Itäisen Suomenlahden tärkeimpiä pronssikautisia muistoja ovat komeat röykkiöhaudat, joista erityisen vaikuttava on Vähä-Harvajan hiidenkiukaan ja laivaladelman yhdistelmä.
HAUTASAARI HOUTERE
Kuorsalosta länteen sijaitsevan Houtereen korkeimman kallion pohjoisrinteellä on alue, jolla on ainakin kuusi hautaröykkiötä. Haudat ovat mitä ilmeisimmin antaneet saarelle sen nimen – aivan samoin kuin Höyterinpohjan haudat Tavastilanjoen suulla tai Houtskärin haudat Ahvenanmaan saaristossa. Houtere on saanut olla rauhassa arkeologisilta tutkimuksilta, mikä on hämmästyttävää, koska olettaa sopii että alueelta on löydettävissä hautojen lisäksi kokonainen hylkeenpyytäjien leiri! Mahdollista on että Houtereen hautuumaa osoittautuu jopa pronssikautiseksi, mutta yhtä lailla kohde saattaa olla jopa pari tuhatta vuotta nuorempi. Täällä päin saaristossa näet röykkiöhautaperinne on jatkunut viikinkiajan alkupuolelle asti. Ehkä selitys ilmiölle on yksinkertainen: viikinkien muualla suosimiin maansekaisiin kumpuhautoihin ei löytynyt niin helposti materiaalia kuin kiviröykkiöiden kasaamiseen. Tosin Mäntykarin Sunholmien puoleisella rannalla on maansekainen kumpuhauta, joka voi olla viikinkien tekemä. Jos niin on, hauta on poikkeus säännöstä tai sitten hauta on muisto keskiajan kalastusbuumista, jolloin alueella on laskeskeltu liikkuneen tuhansia kalastajia pohjoista Kymenlaaaksoa myöten silliä pyytämässä.
Runsaat löydöt kertovat siitä miten hyvä paikka saaristo oli elää ja olla aikana jolloin ammattinimike oli metsästäjä-kalastaja-keräilijä. Vasta maanviljelyn tultua tärkeäksi elinkeinoksi saariston merkitys alkoi hiipua. Mutta tuhatkunta vuotta sitten riitti Suomenlahdelle kulkijoita. Aikaisemmin meri oli nimensä mukaisesti ollut IMS-kielien eli Itämerensuomalaisia kieliä puhuneiden kansojen ja heimojen reviiriä. Nyt tanskalaiset ja ruotsalaiset viikingit lännestä ja äskettäin alueelle muuttaneet slaavit idästä aloittivat kauppa- ja rosvoretkensä täällä.
SLAVVIIK
Suosituin vientituote Bysanttiin ja arabeille olivat orjat, mutta myös länteen mentäessä täältä orjiksi otetut kelpasivat perillä. Ja vaikka viikinkiretket päättyivät, orjakauppa jatkui. Ei siis ole ihme että vielä silloinkin kun Kuorsalo sai ruotsalaisasutuksensa 1300-luvun alussa, uudet tulokkaat nimesivät kylänlahden Slavviikiksi. Kun Kuorsalon vanha kylä hylättiin 1800- luvun kuluessa ja asutus siirtyi saaren ulkorannoille, kylänlahtea alettiin kutsua Vanhankylänlahdeksi.
Sitä ennen se oli Laviikki ja vuori lahden etelärannalla Laviikinvuori. Mielenkiintoista on, että sanalla slav on ruotsin kielessä kaksi merkitystä: orja ja slaavi. Ja yhtä mielenkiintoista on se, että molemmista suunnista tulevia uusia kulkijoita alettiin Suomessa kutsua ruseiksi, mistä juontuvat sekä naapurivaltioittemme nimet Ruotsi ja Russia että naapureista käytetyt nimet ruotsi ja ryssä. Alun alkaen rusi oli tarkoittanut ruotsalaisen Roslagenin maakunnan asukkaita.
VANHA KYLÄ JA SEN ASUKKAAT
Saaren paikannimistön vanhin kerrostuma on suomalainen ja kenties myös saamelainen. Launasen niemen nimi on hyvä esimerkki vanhasta suomenkielisestä paikannimestä. Syy nimelle selviää kun Launasta katsoo esimerkiksi Manstuolin suunnasta mantereelta päin: pitkän, korkeista kallioista muodostuneen niemen muoto on tismalleen kalastuksessa ja linnustuksessa käytetyn launipuikon muoto. Matrukan vuori taas saattaa olla muistuma varhaisesta saamelaisasutuksesta ja Mattarahkka-jumalattaresta. Todennäköisesti hautuumaan kiviaitaan materiaali on joskus – ehkä 1700-luvulla – otettu vieressä sijaitsevan Matrukan rinteiltä. - Toinen saamelaisuudesta vihjaava esimerkki on Kuorsalossa käytetty termi saitansolmu tai saittaus. Yleiskielessä solmun nimi on puolipolvi ja tavallisesti sitä käytetään veneen narua laiturintolppaan kiinnitettäessä. Saamelaiset käyttävät saittausta viedessään poroa uhriksi seidalle. – Jos oletukseni saamelaisista Kuorsalossa on oikea, on ruotsalaisten antamalle Manstuolin kivelle alettava etsiä toista, vanhempaa nimeä. Ilmiselvä kalaseitahan Manstuoli on!
Vanhasta kylästä päästiin saaren etelärannalle kahta vesiväylää, toinen niistä – Vanhankylän ojaksi nykyään kutsuttu – on edelleenkin jotenkuten kulkukelpoinen mutta toinen, Laviikinpohjan väylä, on jo aikoja ollut umpeutunut. Kylän pohjoispuolella meri lähestulkoon huuhtoi kylän rantoja. Nykyisin, kiitos maankohoaman, joka on noin 2.5 metriä tuhannessa vuodessa (ja yhden väärin rakennetun kivisillan!), kylän entinen ranta ja satama Haminanpohja on isolta osin umpeenkasvanut kuten Laviikinpohja.
Yksi nykyisin jo melkein kokonaan umpeutuneista saaren vesiväylistä on Iikluuvi (Idkluven eli säynävä”vuono”), joka aikanaan halkaisi saaren kahtia nykyisestä Iikluuvinpohjasta entiseen Slavviikkiin. Iikluuvia voi runollisesti ajatella vanhojen kuorsalolaisten Tuonelanjokena, sillä se erotti kylän asukkaat Iikluuvin länsirannalla asuvista hautuumaan vainajista.Hautuumaan ikä on arvoitus. Kun saari viimeistään 1200-luvulla sai pysyvät asukkaansa, silloin todennäköisesti jo noudatettiin ruumishautausta, joko esineellistä tai esineetöntä. Voinemme olettaa että myös hautuumaa sai silloin ensimmäiset asukkaansa. Minne muualle heidät olisi haudattu?
KUORSALON KUMMAJAINEN
Viime kesänä tehtiin läheltä hautuumaata keskeltä muinaista Iikluuvia merkillinen ”löytö”. Siinähän se tietysti ”aina” oli ollut, mutta eipä vain kukaan aikaisemmin ollut ymmärtänyt rakennelmaa vanhaksi. Ehkä syynä oli kivirakennelman sijainti keskellä vesiväylää; ei siinä ollut rakennelma voinut olla kovin iäkäs. Minäkin olin ennen viime kesää luullut rakennelmaa jäänteeksi 1700-luvulla alkaneesta kivenlouhinnasta Kuorsalossa ja kylään kuuluvilla saarilla. Olin nähnyt sen lapsesta saakka, koska silloin kun meillä vielä oli lehmä, kävimme niittämässä niityltä sille heinää. Viime heinäkuussa meitä oli liikkeellä ponteva joukko: me isovanhemmat ja kolme lastenlasta. Mukanamme oli metallinpaljastin, lapio ja oksasakset. Vahvemman oikeudella suutu, viisitoistavuotias Matias ja seitsenvuotias Aarne valtasivat metallinpaljastimen ja lapion. Minulle ja viisivuotiaalle Väinölle jäi aseeksi oksasakset. Metallinpaljastimella löytyi yksi tehdastekoinen rautanaula. Väinö saksineen ja minä käsin paljastimme sammaleiden alta luonnonkivistä tehdyn kummajaisen.
Rakennelman keskeisin osa on hevosenkengänmuotoinen kivikehä, joka eteläiseltä puoleltaan on vankkaa tekoa, muutaman metrin paksuinen ja toista metriä korkea. Kaakkoispuolella kehään liittyy pienehköistä kivistä kasattu keko ja koillisen suunnassa on kiviaitauksessa kapeahko kulkuaukko. ”Hevosenkenkä”, jonka halkaisija sisämitoiltaan on noin 4.5 metriä, avautuu lännen suuntaan nelisen metriä leveänä aukkona. Aukon pohjoispuolelta alkaa yli 10 metrin pituinen kiviaita pohjoiseen eli suuntaan missä Iikluuvi ja meri, nykyinen Iikluuvinpohja, kohtaavat. Kiviaidan puolivälissä idässä on kiviröykkiö, jonka ero kaakon puolella olevasta kivikeosta on kivien suurempi koko. Kun arkeologi Paula Kouki kävi elokuussa katsomassa kummajaista ja minä tarjosin hänelle selitykseksi röykkiöhautaa, hän epäili rakennelmaa jonkinlaiseksi kiukaaksi. Nyt hauta tai kiuas on joka tapauksessa pahoin hajalla sen keskeltä kasvaneen suuren puun takia. Puustakaan ei enää ole jäljellä kuin kanto. Koko rakennelman pituus on yli 15 metriä ja suurin osa siitä on matalan kallion reunamalla.
Kun aloin pohtia mitä olimme löytäneet, ihmettelin sitä mistä syystä ”kummajainen” oli rakennettu keskelle vesiväylää. Mitä rakentajat olivat pelänneet? Sitten tuli ahaa-elämys: rakennelma oli tehty piilopaikaksi, joka samalla oli helposti puolustettavissa! Kun kylänlahdelle ilmaantui vaarallisia vieraita ja oli syytä pelätä vaikkapa orjien kaappaajia, paikka oli nopeasti saavutettavissa kun kylästä lähdettiin. Etelän suuntaan, mistä vihollinen oli odotettavissa, oli tehty leveä ja korkeahko muuri. Kivikeosta saattoi ottaa heittokiviä ja aitauksen takaa saattoi ampua jousilla. Ja lapset ja naiset pääsivät pakoon lännen suuntaan hautojen ohi ja siitä vaikkapa kauas Leerviikkiin saaren länsirannalle ja sieltä eteenpäin Saunasaareen. Sen nimikin viittaa piilosaunaan! Tai lähdettiin Launasiin. Sinne saarelaisten tiedetään paenneen vielä ison vihan aikanakin, jolloin Iiviikinvuorelle, niemen kärkeen oli rakennettu isokokoinen leivinuuni. Paikasta oli mahdollista paeta myös Iikluuvia pitkin merelle. Se saattoi olla turvallisin vaihtoehto, koska takaa-ajajien veneet olivat kaukana!
Faktaa vai fiktiota? Tällaiselle diletanttiarkeologille sallittaneen kuvittelu. ”Köyhän ainut huvitus on rikas mielikuvitus.” Pantuani itselleni jäitä hattuun keksin kummajaiselle myös vaihtoehtoselityksen. Saattaisiko kysymys olla hautausmaahan liittyvästä rakennelmasta? ”Hevosenkenkä” olisi silloin hautausrituaalien tapahtumapaikka tai ehkä ruumishuone, jossa talvella kuolleita vainajia säilytettiin odottamassa roudan sulamista.
On odotettava arkeologista tutkimusta. Se ehkä selittää, ehkä ei, kummajaisen sekä iän että käyttötarkoituksen.
P.S. Vielä muutama sana orjakaupasta. Suomen historiassa iso viha 1700-luvulla oli orjien oton kulta-aikaa. Silloin Pietari Suuri tarvitsi työvoimaa uuden pääkaupunkinsa rakentamiseen. Vehkalahdella ja Virolahdella vielä hurjempaa oli 25-vuotisen sodan aika (1570 – 1595). Vuoden 1590 venäläishyökkäys oli pahin. Silloin Vehkalahdelta vietiin Venäjälle 476 vankia/orjaa ja Virolahdelta 530. Kuorsalosta vietiin 22, Pyötsaaresta 6, Tammiosta 6 ja Haapsaaresta 8 orjaa. Surmattujen määrät olivat Vehkalahdella 31 ja Virolahdella 88. Kuorsalon naapurikylä Virolahdella Kallfjärd (nykyisin Klamila- Sydänkylä) menetti 76 surmattuna ja 12 orjuuteen vietynä.
Hämeenlinnassa 5.11.2019
Marjatta Astrén
TM, FM