Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

 

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

JATKOSODAN TAPAHTUMIA KUORSALOSSA JA LÄHISAARISSA

Tuomo Silenti

Neuvostoliiton ilmavoimien pommitettua useita Suomen alueita eduskunta totesi 25.6.1941 maamme olevan jälleen sodassa itäistä naapuriamme vastaan. Muutamia päiviä aikaisemmin Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomesta oli tullut Saksan aseveli. Suomen johto uskoi, että Saksan armeijan tuella talvisodassa menetetyt alueet pystyttäisiin valtaamaan takaisin. Sodasta tuli pitkä eikä sen tavoite toteutunut, mutta Suomi saavutti silti torjuntavoiton Neuvostoliitosta. Puna-armeijan vyöry pysäytettiin kaikilla rintamilla kesällä 1944, minkä ansiosta Suomi säästyi neuvostomiehitykseltä ja säilytti itsenäisyytensä. Välirauha solmittiin Moskovassa 19.9.1944.

II Linnakkeiston kokoonpano sodan syttyessä

Sodan syttyessä Arvin Saskan talossa Kuorsalossa toimi 2. Rannikkoprikaatin II linnakkeiston (E/II/2RPr) esikunta. Sen viereen oli rakennettu iso parakki, jota käytettiin sotilaiden ruokalana ja opetustilana. Siellä harjoitettiin myös sisäurheilulajeja kuten nyrkkeilyä. Iikluuvinpohjaan oli rakennettu sikala, asuinrakennus ja tarvikevaja sekä ylämaantien varteen useampipaikkainen sairaalarakennus. Sodan puhjettua linnakkeistoon kuuluivat esikunnan ja toimituskomppanian lisäksi Mustanmaan, Sydänkylän, Ulko-Tammion ja Kukkion linnakkeet sekä Niinisaareen (27 TorjK), Ruissaareen (28 TorjK) ja Loppiin (26 TorjK) sijoitetut torjuntakomppaniat. Suur-Pisi, Kunnarit, Aarholma ja Mettäharu oli varustettu tulenjohto- tai mittausasemalla. Rannikkojoukkoja oli lisäksi sijoitettu Vepsuun ja Tammioon. Linnakkeistoa komensi majuri Martti J. Miettinen. Ensimmäisen sotakuukauden aikana Tallourin esikunnasta johdettu joukko-osasto käsitti upseereita, aliupseereita ja miehistöä noin 1000 henkeä, joita täydensivät vielä ilmasuojeluhenkilöstö, lotat ja sotilaspojat.

II linnakkeiston esikunta toimi Arvin Saskan talossa. (SA-kuva)

Kuorsalolaisia meri- ja maavoimissa

Merivoimat muodostuivat sodan aikana rannikkojoukoista ja laivastosta. Kuorsalossa sodan syttymishetkellä ja sodan aikana asuneista maanpuolustusvelvollisista saaren miehistä palveli 2 Rannikkoprikaatissa, jonka nimi muuttui vuoden 1942 alussa Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatiksi (ISuomRPr), Alpo Arvilommi, Esko Johannes Arvilommi (Yrjö A:n poika), Pekka Arvilommi, Pellervo Arvilommi, Aimo Korjus, Uuno Korjus (Tolfin Uuno), Antti Lommi, Arvo Lommi, Sulo Lommi, Arvo Mäkelä, Heikki Mäkelä, Veikko Mäkelä, Eero Sipari (Savisilmän Eero), Heikki Sipari (Savisilmän Heikki), Ilmari Sipari, Jorma Sipari, Mauno Sipari ja Osmo Sipari. Veikko Lommi komennettiin Helsingin laivastoasemalle I Moottoritorpedovenelaivueeseen (I/MtvLv) ja Toimi Sipari Laivaston I Jäänsärkijälaivueeseen (I/JsrLv) jäänmurtaja Tarmolle. Jalkaväkirykmenteissä palvelivat Antero Arvilommi (JR 2), Paavali Arvilommi (JR 34), Oiva Lommi (JR 45), Aarno Sipari (JR 45) ja Erkki Sipari (JR 4).

Manstuoli joukkojen siirron etappina

Liikekannallepanossa vänrikki Jorma Sipari määrättiin Ruissaareen sijoitetun 28. torjuntakomppanian päälliköksi. Siparin komppania muodostettiin Kyminlinnassa Tavastilan koululla, mistä yksikkö siirrettiin autokuljetuksella Sydänkylään. Sieltä sotilaat marssivat Manstuoliin, mistä jatkettiin laivalla Mustaanmaahan. Varusteiden täydentämisen jälkeen komppania asettui Ruissaareen telttamajoitukseen. Tähän joukkoon kuului muiden muassa reservin tykkimies Arvo Mäkelä. Pari päivää myöhemmin Niinisaaren ja Vepsun tykki- ja konekivääriasemat miehitettiin ja juhannusaattona linnakesaaret asetettiin puolitaisteluvalmiuteen. Kesäkuun 25. päivänä torjuntakomppanioille annettiin taisteluhälytys. Sodan syttyminen oli nyt tosiasia, sillä Mustanmaan ja Harvajanniemen päällä kierteli venäläisiä pommikoneita sekä hävittäjiä. Ne lensivät Kuorsalon yli Kotkan suuntaan, josta kuului räjähdyksiä. Ilma täyttyi pommien aiheuttamista valtavista savupatsaista, joita näkyi myös Klamilan ja Sydänkylän yläpuolella avautuvalta taivaalta.

Iskuosastot koulutetaan Kuorsalossa

Koska talvisodassa menetettyjen rannikkoalueiden ja saariston takaisinvaltaus tulisi vaatimaan erityisiä maihinnousu- ja hyökkäystoimintaan koulutettuja joukkoja, koulutuspaikaksi määrättiin Kuorsalo. Siellä oli hyvä harjoitella venekalustoon tutustumista, rannasta lähtöä, rantaa lähestymistä, rantaviivalle pureutumista sekä saaren valtaukseen liittyviä tehtäviä. Koulutettavilta vaadittiin rohkeutta, kylmäpäisyyttä ja hyvää fyysistä kuntoa. Lisäksi edellytettiin, että miehet olivat tottuneet liikkumaan saaristossa ja merellä. Vapaaehtoisuuteen perustuen torjuntakomppanioista valikoitiin kaksi joukkuetta käsittävä iskuosasto ja sen kouluttaminen aloitettiin 28.6. Kuorsalossa. Yksi koulutettavista oli alikersantti Eino Adolfsen, jonka puoliso oli Itäpuolelta Sulo ja Veikko Lommin sisko, Sylvi Lommi. Jo seuraavana yönä osasto määrättiin tiedustelemaan, olivatko Kinnari, Santio, Parrio ja Martinsaari vihollisen miehittämiä. Saaret todettiin tyhjiksi ja ne otettiin haltuun. Iskuosasto liitettiin heinäkuussa Hurpunniemellä perustettuun Osasto Vuorelaan, joka vähitellen laajeni pelottoman kapteenin Veikko Vuorelan johtamaksi Rannikkopataljoona 2:ksi (RP 2) osaksi Taisteluosasto Miettistä.

Kuorsalon merivartijat

Jatkosodan sytyttyä merivartioalikersantti Toivo Sipari (Tommolan Toikka), merivartija Artturi Sipari (Ellun Arttu), merivartija Yrjö Arvilommi (Arvin Yrttä) ja merivartioalikersantti Aleksanteri Arvilommi (Arvin Saska) liitettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalon johtamaan veneosasto Jääsaloon. Se muodostui sinistä virkapukua käyttävistä Itä-Suomenlahden merivartijoista ja reserviläisistä, joiden tehtäväksi oli suunniteltu saariston puhdistaminen venäläisistä. Kesäkuun lopulla 1941 osasto alistettiin Taisteluosasto Miettiselle ja siirrettiin vähäksi aikaa Kuorsaloon. Sieltä Veneosasto Jääsalo kuljetti edellä mainitun erikoiskoulutetun iskuosaston Santioon, Parrioon, Vanhasaareen ja viholliselta vallattuun Martinsaareen. Merivartijoiden liikkuvana tukialuksena oli vartiolaiva (VL) Vesta. 

Sodan painopisteen siirtyessä pikku hiljaa itään Jääsalon ”laivasto” valitsi Kuorsalon jälkeen uudeksi tukikohdakseen Virolahden Lapurin. Sieltä suoritettiin venepartiotiedusteluja ja joukkojen siirtoja viholliselta vallattuihin saariin, kunnes ryhdyttiin Viipurinlahden saarten valtaukseen. Jääsalon veneosaston kirjavaan aluskantaan kuuluivat Merivartioston rautaveneiden lisäksi saarelaisilta lunastettuja aluksia kuten Iivari Niemelän ja Vilho Suomalaisen (KU-30) kalastajamoottoriveneet. Niiden voimanlähteenä oli 4-14 hevosvoimaisia Olympia- ja Wickström-merkkisiä koneita, joten veneiden vauhti jäi vaatimattomaksi. Alusten täkille tuulilasin suojaksi oli monesti nostettu hiekkasäkkejä ja jotkut veneet oli varustettu konekiväärillä.

Sodan sytyttyä merivartioalikersantti Urho Korjus jatkoi palveluaan Vartiomoottorivene 8:ssa (VMV 8) ensin kansimiehenä ja sitten kansialiupseerina. Merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi sijoitettiin liikekannallepanossa toiseen moottoritorpedovenelaivueeseen (II/MtvLv), johon kuuluivat vartiomoottoriveneet 9, 10, 11 ja 17. Kalervo Arvilommi toimi VMV 11:ssä kansimiehenä ja radiosähköttäjänä.

VMV 11, jossa palveli merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi. (SA-kuva)

Vironvuoren ilmasuojelu-, sää-, mittaus- ja vartioasema

Väestönsuojelu oli keväällä 1941 siirretty puolustusvoimien alaisuuteen ja siitä alettiin käyttää nimitystä ilmasuojelu. Ilmavalvonnan lisäksi toiminta sisälsi paikallista vartiopalvelua sekä sotatoimien vaatimaa evakuointia. Sodan alussa Vironvuori, jossa oli jo entuudestaan mittaus- ja vartioasema, sai lisäksi toimia Kuorsalon ilmasuojeluasemana. Siitä vastasi yksi linnakkeistolle alistettu ryhmä aseistuksenaan 1 pikakivääri, 1 konepistooli ja 7 kivääriä. Saaren korkeimmalla vuorella ylläpidettiin vielä sääasemaa, josta tiedot ammunnan ballistista valmistelua varten johdettiin lankayhteyksillä Mustanmaan ja Kukkion linnakkeiden tykeille.

Tähystysvartiointia ylläpidettiin päivällä Vironvuorella ja yöllä Ristniemen luotsikalliolla.

Vekanlahden satamaa vartioitiin maista kellon ympäri ja iltaisin vartiovene partioi vielä Kuorsalon vesillä. Esikunnan päivystävä upseeri tarkasti vartiot neljä kertaa vuorokaudessa ja sotilaiden iltahuuto suoritettiin klo 20.45.

Punatähtinen kone pelästytti kuorsalolaiset

Heinäkuun 21. päivänä Jääsalon veneosaston merivartijat havaitsivat Ulko-Tammion itäpuolella MBR 2-tyyppisen lentoveneen (= vesilentokone) ajelehtimassa. Kun Jääsalon miehet olivat ensin päästäneet siihen muutamia sarjoja ja todenneet sen olevan ilman miehistöä, lentovene hinattiin Kuorsaloon Iikluuvinpohjaan. Kuorsaloon saapuneet ilmavoimien mekaanikot tutkivat ja korjasivat suhteellisen hyvässä kunnossa olleen lentoveneen ja muutaman päivän päästä se lennettiin Tampereelle perusteellisempaa tarkastusta varten. Kuorsalolaisten keskuudessa Neuvosto-ilmavoimien lentovene, jonka kyljissä komeilivat isot punaiset tähdet, herätti pelkoa, kunnes selvisi, että kyseessä olikin sotasaaliskone eikä saareen laskeutunut viholliskone.

Hyökkäys Itään

Vihollisuuksien alettua Jalkaväkirykmentti 4 (JR4) yritti heti vallata Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjä Virolahden saaria, mutta hyökkäykset epäonnistuivat. Vihollinen piti hallussaan vahvasti aseistettua Pukkion linnaketta. Sieltä ammuttiin jatkuvasti häirintätulta Mustaanmaahan ja mantereen puolelle Eerikkälän kylään. Lisäksi Neuvostoliiton ilmavoimien koneet lensivät lähes päivittäin Kuorsalon yli. Heinäkuun alussa pommeja putosi Kuorsalon etelärannalle Salmenojaan, jonka virtaus osittain tukkeutui. Kaikesta huolimatta sodan painopiste alkoi vähitellen siirtyä itään. Kun rintamavastuu oli siirretty majuri Miettisen komentamalle rannikkojoukoista muodostetulle taisteluosastolle, puna-armeijan joukot alkoivat vetäytyä Viipurin suuntaan. Kuorsalosta taisteluita johtanut Miettinen siirsi komentopaikkansa Virolahden kirkolle ja linnakkeiston komentajan apulaiseksi Tallouriin määrättiin kapteeni Lauri Uski. Näissä olosuhteissa Vepsun miehitys lopetettiin ja saaristoa ryhdyttiin puhdistamaan venäläisistä Rannikkoprikaatin joukoilla. Miehistökuljetuksiin ja sotasaalismateriaalin keräykseen Pitkäpaaden saaristossa osallistui Vartiolaiva 4:n päällikkönä Uuno Korjus.

Emälaiva von Döbeln kyljessään moottoritorpedoveneitä.

Vekanlahti laivastovoimien ankkuripaikkana

Kun kenttäarmeijan joukot olivat vallanneet Viipurin 29.8., hyökkäys maarintamalla kohti Karjalan kannasta käynnistyi. Mutta sitä ennen Viipurinlahti piti saada suljetuksi estämään venäläisten pako ja laivastovoimia ryhdyttiin siirtämään itään. Se puolestaan aiheutti kuhinaa Vekanlahdella. Kun vihollinen oli 24.8. jättänyt Pukkion linnakkeen, miinalaivat Ruotsinsalmi ja Riilahti kiinnittyivät Kuorsalon Ourinniemelle. Miinalaivojen päällikköinä toimivat kapteeniluutnantit Olavi Arho ja Osmo Kivilinna, joista kummastakin tuli myöhemmin Mannerheim-ristin ritari. Vekanniemeen ankkuroitui moottoritorpedoveneiden puolilaivue aluksinaan Raju, Vinha ja Nuoli. Laivueen tukialuksena toimi FÅA:n vanha matkustajalaiva von Döbeln. Vekanniemessä emälaiva oli huolellisesti naamioitu ja varustettu taistelutorpedoilla ja kevyellä ilmatorjuntakonekiväärillä. Arvin Saskan rannassa ja Vihtori Siparin laiturissa oli pienempiä sotalaivoja kuten vartiomoottoriveneet VMV 9, 10, 11 ja 17. Vekanniemessä torpedoveneiden kyljessä oli lisäksi osasto Jääsalon vartioalus Vesta. Ankkurissa olo Vekassa jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä laivasto-osasto lähti Kuorsalosta kohti itää. Hyökkäyksen etenemisen varmistamiseksi tykkiveneet siirtyivät Saaristomereltä Suomenlahdelle. Komentajakapteeni Eino Pukkilan johtama Tykkilaivue, johon kuuluivat tykkiveneet Uusimaa, Hämeenmaa, Turunmaa ja Karjala, saapui Kuorsaloon 30.8., josta se seuraavana päivänä jatkoi matkaansa Viipurinlahdelle. Uusimaassa palveli Paavo Nieminen, josta tuli myöhemmin Ester Lommin (Taavi Lommin talo) aviomies. Nieminen oli värväytynyt jo syksyllä 1939 tykkiveneeseen konemieheksi, mutta siirrettiin pian etäisyyden mittaajaksi poikkeuksellisen hyvän näkökykynsä ansiosta.

Sotalaivat käyttivät etenemisessään Pitkäpaaden ohi kulkevaa sisäväylää ja tukivat rannikkojalkaväen etenemistä. Vasta myöhään syksyllä rannikkojoukot pääsivät kiivaiden taistelujen jälkeen Tiurinsaarelle ja Koivistolle. Osmo Sipari ja Aimo Korjus, jotka olivat jo ennen sodan syttymistä menneet vapaaehtoisina suorittamaan asepalvelusta, kulkivat rannikkojoukkojen hyökkäyskiilan kärjessä Länsi-Kannakselle Humaljoen rannikkokylään. Sieltä heidät komennettiin aliupseerikoulutukseen ja sen jälkeen Merisotakouluun reserviupseerikurssille. Luutnantti Osmo Sipari ja vänrikki Aimo Korjus toimivat mm. Mustassamaassa, Somerissa, Lupissa, Vanhankylänmaassa ja Kirkonmaassa erilaisissa rannikkotykistöupseerin tehtävissä.

Miinalaiva Ruotsinsalmi Vekanniemessä. (SA-kuva)

Desanttivaara alinomaa läsnä

Kesällä 1941 Marjatta Mäkelä (Kähkönen), Sylvi Adolfsen (Lommi) ja Aili Lommi (Pitkänen) olivat lähteneet marjaan mantereen puolelle. He soutivat vastarannalle Porkkalankoukkuun ja nousivat maihin Vähä-Harvajanniemelle. Edettyään marjoja poimien syvemmälle metsään he alkoivat kuulla lähettyviltä venäjänkielistä miesten puhetta. Tästä säikähtyneinä neitoset juoksivat kiireesti veneelleen ja soutivat hurjaa vauhtia Kuorsaloon, jossa kertoivat meripoliisille havainnoistaan. Kun sitten Harvajan alue tutkittiin, sieltä löytyi desanttien käyttämä havumaja ja tyhjiä säilykepurkkeja, mutta itse desantit olivat jo ehtineet lähteä karkuun. Myöhemmin kuultiin, että vain yksi vakooja oli saatu kiinni. Vaikka kuorsalolaiset eivät eläneet suoranaisessa desanttipelossa, vaara piti silti ottaa huomioon. On itsestään selvää, että Kuorsalon esikunta ja sotasatamaan ankkuroituneet laivat kiinnostivat vihollista ja siksi desantteja lähetettiin saareen. Vehkalahden ja Virolahden välinen korpialue oli otollinen desanttien piileskelylle. Vaaroista huolimatta kuorsalolaiset käyttivät Manstuolintietä ja jopa lapsia, kuten Reijo Sipari, lähetettiin kalakaupalle konttiselässä Sydänkylään.

Kuorsalolaiset raivausosastossa

Jatkosodan sytyttyä Suur-Mustassa muodostettiin 2 Rannikkoprikaatin raivausosasto, jonka johtajaksi määrättiin reservin luutnantti Viljo Valleala (myöh. Haminan kaupunginjohtaja). Osa raivausosaston reserviläisistä kuului Kirkonmaan miinakomppaniassa koulutuksen saaneisiin miinamiehiin, jotka olivat siviiliammatiltaan laivoissa työskennelleitä päällikköitä, perämiehiä, konemestareita, lämmittäjiä, täkkimiehiä tai kokkeja. Tähän joukkoon kuuluivat mm. Vilho Suomalainen, Martti Lommi, Sulo Lommi, Tauno, Lommi, Vilho Lommi ja Olavi Lommi. Osa näistä reserviläisistä sijoitettiin työskentelemään siviileinä puolustusvoimien käyttöön otettuihin aluksiin. Esimerkiksi Martti Lommista tuli Sunila I:n, Vilho Suomalaisesta Sunila II:n päällikkö ja Olavi Lommista höyryhinaaja Björnin konemestari. Alukset suorittivat huoltoajoa mm. Kotkan ja Kirkonmaan linnakkeen välillä. Vilho Suomalainen ajoi Sunila II:ta syksyyn 1942 saakka, jolloin hänet määrättiin luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle. Vallealan raivausosaston laivoissa palveli konemiehenä kuorsalolainen matruusi Heikki Sipari. Vuonna 1943 raivausosaston nimi muutettiin meripioneerikomppaniaksi.

Osasto Vallealassa toimi laiva-aliupseerina ja meripioneeriryhmän ryhmänjohtajana kantahenkilökuntaan kuulunut kersantti Pellervo Arvilommi heinäkuuhun 1942 asti. Kun Pellervo oli saanut eron vanhemman kersantin toimesta, hänet nimitettiin ylimääräiseksi luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle. Reservin kersantti Antti Lommi toimi niin ikään Vallealan laivajoukkueessa laiva-aliupseerina ja myöhemmin merikuljetusosaston vääpelinä pursimieheksi ylennettynä. Viimeisen sotavuoden aikana Antti Lommi komennettiin Merisotakouluun reserviupseerikurssille ja ylennettiin aliluutnantiksi. Sodan päättymiseen asti hän toimi 2 Merikuljetuskomppanian joukkueen johtajana. Alikersantti Sulo Lommi oli aluksen päällikkönä samassa merikuljetuskomppaniasssa kuin serkkunsa Antti Lommi.

Miinalaiva Riilahti Vekanniemessä. (SA-kuva)

Väylät raivataan hyökkäysjoukoille

Kun hyökkäys Suomenlahdella itärajan yli käynnistyi, Vallealan osasto raivasi miinoista etenevien joukkojen merisivustaa. Sen jälkeen raivausjoukkueet suorittivat jatkuvaa väylien etsintä- ja saattueraivausta sekä miinojen purkua Itäisellä-Suomenlahdella Viipuria, Koivistoa ja Suursaarta myöten. Raivauskalustona käytettiin ilmatorjuntakonekiväärillä varustettuja yhdysmoottoriveneitä (YM) 53, 54, 61 ja yhteysalus Pukkiota. Raivausosaston aseupseerina yhteysalus Pukkiolla palveli reservin vänrikki Sakari Mäkelä (Kiilavuoren talo), jonka kohtaloksi koitui miinaräjähdys 4.11.1941 Koiviston satamassa.

Lähisaarten mittausasemat lakkautetaan

Meririntaman siirryttyä vuoden lopulla 1941 kauaksi itään Tammion tukikohta lopetettiin ja miehet siirrettiin Ulko-Tammion linnakkeelle. Samoin kävi Aarholman mittausasemalle, josta osa miehistä siirrettiin Kukkioon ja osa Pukkioon. Suur-Kunnarin mittausasema katsottiin myös tarpeettomaksi ja henkilöstö komennettiin Mustaanmaahan. Ruissaaresta poistettiin vartiosto niin ikään ja Kunnarin tukikohta lakkautettiin. Myös Mettiharun mittausasemasta luovuttiin. Rintaman selustassa desanttivaara oli kuitenkin kaiken aikaa olemassa ja siksi talvella organisoitiin hiihtopartiot, jotka suorittivat yhtämittaista vartiointia. Aivan vuoden viimeisinä päivinä luutnantiksi ylennetty Jorma Sipari määrättiin Pukkion linnakkeen päälliköksi kesäkuuhun 1942 saakka ja sitten 2 Meripoliisikomppanian varapäälliköksi Pitkäänpaateen. Täällä Sipari tapasi tutut Kuorsalon merivartijat, joiden esimiehenä hän nyt toimi. Jorma Sipari komennettiin vuoden alusta 1943 merikadettikurssille ja siirrettiin 1944 Kevyen laivasto-osaston tykkivenelaivueeseen.

Esikunta palelee

Talvesta tuli poikkeuksellisen kylmä ja jäät vahvistuivat Ulko-Tammion ja Kuorsalon välillä paikoin 60–70 cm paksuisiksi ja Someriin ajettiin kuorma-autolla. Talven ankaruudesta kertoo sekin, että Kuorsalon esikunta pyysi Merivoimien komentajalta lupaa saada muuttaa Mäntlahden kasarmeille. Anomuksen mukaan linnakkeiston henkilöstön käytössä olleet rakennukset olisivat vaatineet suuria korjauksia, jotta niitä voisi pitää kelvollisina talviasunnoiksi. Kirjelmässä todettiin vielä, että meri jäätyy Kuorsalon ympärillä aikaisin, ja että jo 30.11. se oli vahvassa jäässä. Liikenne saareen tulisi olemaan vaikeasti järjestettävissä maitse, sillä rantatie Sydänkylästä Manstuoliin oli hankala pitää auki lumisena talvena. Sitä paitsi ko. tie oli vain hevosella kulkukelpoinen. Tähän linnakkeiston komentajan tekemään anomukseen ei kuitenkaan suostuttu.

Sotavuosi 1941 päättyy aikaiseen talveen

Syksy 1941 muuttui äkisti aikaiseksi talveksi. Kuorsalon salmi jäätyi jo 13.11.1941, ja laivaliikenne Manstuolin ja Mustanmaan välillä jouduttiin lopettamaan. Joulukuun alussa hevosella pääsi ajamaan Mustaanmaahan ja ennen kuun puoliväliä Ulko-Tammiosta näkyi jäätä silmän kantamattomiin. Joulukuun 20. päivänä Kuorsalon koululla opettaja Kaapo Meripirtin johdolla harjoiteltiin joululauluja ja siivottiin koulurakennus kuusijuhlaa varten. Muutaman päivän päästä Tallourin esikunnassa, jonka vahvuus oli 6 upseeria, 7 aliupseeria, 10 miestä ja 7 lottaa, vietettiin rauhallista joulua kapteeni Toivo Naparin komennossa. Napari oli määrätty linnakkeiston komentajaksi majuri Miettisen jälkeen.

Pellervo Arvilommi komennetaan Suursaareen

Joulukuussa 1941 meren jo uhkaavasti jäätyessä kauttaaltaan Suomenlahdella kersantti Pellervo Arvilommi määrättiin raivaaja-hinaaja Kimmon päälliköksi tehtävänä kuljettaa suursaarelaisen vänrikki Erkki Eskon johtama pioneerijoukkue Suursaarelle. Maihinnousun jälkeen saarella olleet mahdolliset miinoitteet tuli purkaa, kunnes saarelle saapuisi vakinainen miehitys. Tiedustelutietojen mukaan vihollinen oli jättänyt Suursaaren. Rantautuminen 14.12. ei tuottanut suurempia vaikeuksia, mutta saari ei ollutkaan tyhjä. Yhdestä talon savupiipusta nousi savua ja kun joukkue lähestyi avorivissä rakennusta, sieltä ryntäsi ulos neljä miestä Viron lippua heilutellen suomalaisia vastaan huutaen: ”Tere, Soome poissi!” Venäläiset olivat poistuneet Suursaaresta pari päivää aikaisemmin ja silloin neljä pakolla palvelukseen otettua virolaista oli piiloutunut metsään. Kun pioneerijoukkue oli tutkinut saaren kylät, vänrikki Esko ja kersantti Arvilommi kävivät vielä poistamassa Pohjoiskorkialla liehuvan punalipun ja korvasivat sen siniristillä. Seuraavana päivänä pakkanen kiristyi entisestään ja Pellervo joutui jättämään s/s Kimmon jäihin Suursaaren rantaan ja palaamaan miehineen ja vankeineen jalkapatikassa Haapasaaren. Onnistuneen tiedusteluretken jälkeen Pellervo Arvilommi ylennettiin ylikersantiksi.

Suursaaren valtaus 1942

Vuoden 1942 alussa neuvostosotilaat yllättivät suomalaisten Suursaareen lähettämän vartio-osaston, joka joutui päätä pahkaa pakenemaan Haapasaarille. Näin Suursaari joutui jälleen Neuvostoarmeijan haltuun ja tulisi meren vapauduttua jäistä aiheuttamaan uhkan Suomen meriliikenteelle. Koska Punalipun laivasto haluttiin pitää suljettuna Suomenlahdelta Kronstadtissa, Mannerheim antoi kenraali Pajarille käskyn vallata Suursaari vielä maaliskuun lopulla 1942. Jäätä pitkin toteutettavaa hyökkäystä varten muodostettiin Taisteluosasto Pajari, johon mm. liitettiin Rannikkopataljoona 2:sta kapteeni Vuorelan johtama komppania sekä miinanraivaajaosastosta luutnantti Viljo Vallealan johtama jalkaväkijoukkue. Näihin joukkoihin kuului alikersantti Eino Adolfsen, ylikersantti Pellervo Arvilommi, kersantti Antti Lommi, alikersantti Aimo Korjus ja tykkimies Heikki Mäkelä. Toista vuorokautta kestäneissä tuulessa ja pakkasessa käydyissä kiivaissa taisteluissa erittäin vaikeakulkuisessa maastossa puna-armeijan joukot saatiin lyödyiksi. Huhtikuun alussa kelirikon ollessa pahimmillaan Pellervo Arvilommi ja Aimo Korjus joutuivat vielä osallistumaan raskaaseen Tytärsaaren valtaukseen.

Kuorsalon miehet Meripoliisikomppaniassa

Kun osasto Jääsalo oli hajotettu, toukokuussa 1942 perustettiin 2 Meripoliisikomppania, jonka tukikohta sijaitsi Pitkäpaadessa. Komppanian johtoon komennettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalo ja perushenkilöstön muodostivat samat Itä-Suomenlahden merivartiopiirin merivartijat, jotka jo olivat palvelleet osasto Jääsalossa. Komppanian tehtävä käsitti partiotoimintaa, kauppa-alusten saattoa ja varmistusta, oman yhdysliikenteen suojausta, syöksyjen suorittamista vihollisaluksia vastaan, desanttien torjuntaa sekä joukkojen kuljetuksia. Meripoliisikomppanian toiminta-alue käsitti Pitkäpaaden, Ulko-Tammion, Tammion ja Kuorsalon ympärillä olevan saariston. Komppanian tukialuksena oli merivartioston vartiolaiva Vesta, jonka kansimiehinä toimivat Aleksanteri Arvilommi ja Artturi Sipari. Osaston pikamoottorin eli ”napparin” konemiehenä työskenteli Toivo Sipari, joka oli saanut Saksassa konemestari koulutuksen. Rautaveneillä koneista huolehti Yrjö Arvilommi.

Marraskuussa 1942 tammiolaisen merivartioalikersantti Veikko Suomalaisen päällikkyydessä ollut meripoliisien pikavene poikkesi partiointimatkallaan Jähiin, josta meripoliisit vangitsivat ukrainalaisen Simon-nimisen sähköttäjämatruusin. Desantti oli piiloutunut ison rantakiven taakse eikä tullut esiin, vaikka aluksesta huudettiin antautumiskehotuksia. Kun kiveen oli ammuttu muutamia konekiväärisarjoja ja kuulutettu ”rukiver” – käskyjä, desantti kohottautui ylös, mutta kädet taskuissa. Vasta uusien varoituslaukausten jälkeen tiedustelija nosti kätensä ja antautui. ”Ratsauksen” jälkeen desantin taskuista löytyi munakäsikranaatit! Simon oli tuotu luodolle torpedoveneellä Lavansaaresta mukanaan radio, eväät ja käsikranaatteja tehtävänä seurata suomalaisten sotalaivojen liikkeitä ja raportoida siitä omalle esikunnalleen. Kaksi viikkoa hyisissä olosuhteissa Jähissä olivat kuitenkin kypsyttäneet ukrainalaismiehen.

Vuoden 1943 alusta Meripoliisikomppania muutti Kukkioon, joka toimi samalla meripoliisiasemana ja komppanian nimi muutettiin Merivartiokomppaniaksi.

Kevyt laivasto-osasto tukeutuu Kuorsaloon

Sota oli todellakin työntynyt kauaksi itään, minkä vuoksi Kuorsalossa toiminut linnakkeiston komentoporras ja teknillinen toimisto siirrettiin helmikuussa 1942 Mustaanmaahan. Maaliskuussa taloustoimistokin siirrettiin Klamilaan ja samoin kävi puhelinkeskukselle. Vuonna 1942 Laivaston kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Erillisestä laivasto-osastosta muodostettiin Kevyt laivasto-osasto (KevLOs), joka tuli käsittämään Tykkilaivueen, Miinalaivueen, 2 Raivaajalaivueen, 2 Vartiomoottorivenelaivueen ja esikuntalaiva Merikotkan. Osaston tuli suorittaa miinoituksia Itäisellä-Suomenlahdella Suursaaren ja Haapasaaren vesillä sekä häiritä vihollisen Lavansaareen suuntautuvaa liikennettä. Kevyen laivasto-osaston esikunta sijaitsi Vanhankylänmaassa ja sen johdosta alukset tukeutuivat Haapasaaren saaristoon ja aika ajoin Kuorsalon ankkuripaikkaan, jossa kävivät mm. tankkaamassa.

Merialueilla liikkuminen sisälsi alinomaisen vaaran, sillä Suomenlahteen oli laskettu 60 000 miinaa. Yksi sarvimiina ajautui kerran Leerviikin rantaan, jossa Uuno Korjus ja Kaarlo Arvilommi yrittivät tuhota sen ampumalla. Merimiina ei kuitenkaan räjähtänyt ja niin isännät hinasivat sen Sokeritoppakiven taakse Saunasaaren rantaan, missä meripioneerit kävivät sen hajottamassa.

Miinalaiva Ruotsinsalmen peräkansi täynnä miinoja valmiina tiputettavaksi mereen. (SA-kuva)

Somerin taistelu

Puna-armeijan ensimmäisestä erillisestä merijalkaväkirykmentistä oli muodostettu 330-miehinen iskuosasto, joka keskellä yötä 8.7.1942 teki hyökkäyksen kolmenkymmenen aluksen turvin Someriin. Maihin saatiin runsaat 150 neuvostosotilasta, jotka pääsivät pureutumaan linnakkeen itäkärkeen. Somerin päällikkö kapteeni Rauhaniemi teki lähitorjuntahälytyksen ja lähetti meriviestin laivaston esikunnalle. Ensimmäisinä saapuivat paikalle moottoritorpedovenelaivueen alukset Vinha, Raju, Syöksy ja Nuoli, jotka olivat pitäneet tukikohtanaan Vekanniemeä. Somerin tukikohdan puolustuksen vahvistukseksi kutsuttiin myös lähilinnakkeilta koottu Osasto Tupola, joka käsitti kaksi jalkaväkijoukkuetta ja yhden konekiväärijoukkueen kaikkiaan 109 miestä. Meripoliisikomppanian veneet hakivat Manstuolista luutnantti Anton Tupolan reservikomppanian ja kuljettivat sen ensin Ulko-Tammioon. Sieltä matka jatkui tykkivene Turunmaalla Somerin länsiosaan. Välittömästi maihinnousun tapahduttua linnakkeen päällikkö perehdytti komppanianpäällikön ja miehet tilanteeseen, jonka jälkeen joukot ryhmitettiin hyökkäykseen. Taisteluiden aikana Kevyen Laivasto-osaston komentopaikka siirrettiin Ulko-Tammioon, jonka Canet-patteri antoi äärikantamilla Somerin puolustajille tulitukea.

Sunila II hälytetään apuun

Yhdysalus Sunila II oli ankkurissa Kirkonmaan sotasataman laiturissa. Aluksen päällikkö Vilho Suomalainen nukkui kajuutassa 6-vuotiaan poikansa Pentin ja kolmihenkisen miehistön kanssa. Kun siihen aikaan ei ollut nykyisen kaltaista päivähoitoa, lapset kulkivat usein vanhempiensa mukana kuten tässäkin tapauksessa. Puolen yön jälkeen 8.7.1942 Sunila II:n päällikölle ylimatruusi Vilho Suomalaiselle tuli hälytys. Hän sai tehtäväkseen ajaa Kirkonmaasta Rannikkoprikaatin joukkoja Ulko-Tammioon. Yhdysalukseen lastattiin kiireesti joukko sotilaita ja kokka käännettiin kohti Ulko-Tammiota. Laivan nostettua ankkurin klo 03.00 poika Pentti heräsi ja kysyi isältään, ”mihin mennään?” ”Ulko-Tammioon”, kuului vastaus eikä sen enempiä keskusteluja asiasta käyty ja kohta oltiinkin jo perillä.

s/s Sunila II. Ruotelissa aluksen päällikkö Vilho Suomalainen. (Pentti Suomalaisen kokoelma)

Ammustäydennystä Mustastamaasta

Linnakesaarelta Sunila II sai lähteä Mustaanmaahan hakemaan ammustäydennystä tykkiveneille. Ammukset lastattiin Turunmaahan, joka vei ne perille Somerin edustalla vihollisten tulitusta taidokkaasti väisteleville ammuspulasta kärsiville tykkiveneille Uusimaalle ja Hämeenmaalle. Mustassamaassa tapahtuneiden käyntien jälkeen Vilho ja Pentti Suomalainen kävivät toistamiseen Ulko-Tammion komentopaikassa ja silloin he panivat merkille, että komentokeskuksen jokaisessa nurkassa istui pää polvissa kyyristyneenä venäläinen sotavanki yllään keltavihreän juovikas univormu. Sotavangit olivat ilmeisesti suomalaisten vartiomoottoriveneiden 9 ja 11 iltapäivän aikana upoksiin ampumista venäläisistä moottoritorpedoveneistä pelastettuja merisotilaita.

Vartiomoottoriveneet varustetaan Boforseilla

Suomalaisten vartiomoottoriveneiden eli Vemmojen keulassa oli 20 mm:n Madsen-konetykki, mutta sodan aikana alusten tulivoimaa lisättiin asentamalla peräkannelle 40 mm:n Bofors ilmatorjuntatykki. Juuri sen avulla VMV 11 pudotti Somerin taistelussa yhden vihollisen PE-2 syöksypommittajan. Taisteluiden aikana Vemma sai konekivääritulesta reikiä kylkeensä sekä sirpalevaurioita. Merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi osallistui Somerin taisteluun VMV 11:ssä, joka on nykyisin entisöitynä museolaivana Kotkassa Merikeskus Vellamossa.

Myös VMV 8, jossa Urho Korjus palveli, osallistui Somerin taisteluun. Alus sai hälytyksen oltuaan ankkurissa Ulko-Tammiossa. Sieltä vartiomoottorivene siirtyi Naakan kautta Somerin itäpuolelle mukanaan laivueen päällikkö. Myös tähän vartiomoottoriveneeseen oli juuri asennettu Bofors-tykki, jolla ei juurikaan ollut ehditty ampua. Syöksypommittajat ahdistivat Vemmaa kaiken aikaa ja sekin sai sirpalevaurioita kylkeensä. Tulituksesta huolimatta tykkivene Uusimaalta saatiin siirretyksi seitsemän vankia VMV 8:aan, joka vei heidät Ulko-Tammioon.

VMV 10 saapumassa Vekanniemelle. Keulassa 20 mm Madsen-konetykki. (SA-kuva)

Voitto laivaston vuosipäivänä

Toisen Mustaanmaahan tehdyn ammustäydennyskäynnin aikana Sunila II:n yläpuolella kaarteli kiusallisesti punalentäjien tiedustelukone, ja silloin Vilho Suomalainen kehotti poikaansa siirtymään konehuoneeseen. Alus välttyi osumilta ja niin ammuslasti saatiin tuoduksi Ulko-Tammioon. Somerin puolustajat alkoivat saada sitkeästä hyökkääjästä pikkuhiljaa yliotteen. Käänteeseen vaikutti ratkaisevasti oikealla hetkellä paikalle saapunut saksalaisen miinalaiva, joka ajoi häikäilemättömästi Itäpään rantaan ja kohdisti tykeillään suorasuuntaustulen venäläisiä maihin nousseita merijalkaväen sotilaita vastaan. Tässä vaiheessa Vilho ja Pentti Suomalainen kiipesivät Ulko-Tammion tulenjohtotorniin kiikaroimaan taistelun kulkua. Somerista kuului hirmuinen rätinä ja sieltä nousi valtavia tulipatsaita. Vasta seuraavana päivä 9.7., joka on Suomen laivaston vuosipäivä, taistelu päättyi suomalaisten voittoon.

Kunniamerkkejä jaetaan Somerin taistelun voittajille Mustassamaassa. (SA-kuva)

Kouluolot Kuorsalossa

Koulun päiväkirjojen mukaan näyttää siltä, ettei jatkosota vaikuttanut Kuorsalon supistetun kansakoulun toimintaan kovinkaan paljon. Talvisodan jälkeen uutena opettajana aloitti Kaapo Meripirtti, joka oli muuttanut Kuorsaloon Neuvostoliitolle luovutetulta Karjalan kannakselta Kuolemanjärven pitäjän Seivästön kylästä. Syksystä 1942 sodan loppuun opettajana toimi Helmi Laanti. Kuorsalon koulu käsitti yhteensä kuusi luokkaa, ala- ja yläasteen. Syyskuun lopulla varsinaisen kouluopetuksen lisäksi saatettiin käyttää kokonaisia päiviä perunankaivuuseen, juurikasviennostoon, marjamatkaan ja sienten keräilyyn. Sota-ajan tuomaan pulaan viittaisivat taas oppilaille varattu lumpunkeräyspäivä ja pihkankeruuretki saaren metsiin sekä yksi päivä mottitalkoisiin. Jatkosodan aikana Kuorsalon koulua kävivät ainakin seuraavat oppilaat: Paavo ja Rauno Arvilommi, Urpo ja Yrjö Herrala, Anja, Hilkka, Seppo ja Unto Korjus, Eeva ja Maija Lommi, Raija, Ritva, Anja ja Auli Naski, Unto ja Osmo Rantala, Raimo, Leena ja Martti Salo, Aira, Eeva, Jaakko, Kerttu, Ritva, Reijo, Sirkka ja Sylva Sipari, Irma Sorvari sekä Pentti ja Mirja Suomalainen. Seiskarilaisia evakkoja olivat Urpo ja Yrjö Herrala sekä Irma Sorvari, Naskin tyttäret olivat Suursaaresta ja Rantalan veljekset Pitkäpaadesta. Salon perhe oli muuttanut Kuorsaloon syksyllä 1940, kun Siviä Salo oli valittu Klamilan osuusliikkeen Kuorsalon sivumyymälän kaupanhoitajaksi.

Kuorsalon Lotat

Kuorsalossa toimi oma Lotta Svärd – yhdistys, joka oli perustettu marraskuussa 1919. Se sai heti valtavan suosion ja vuoteen 1940 mennessä siihen oli liittynyt suurin osa Kuorsalon emäntiä ja tyttäriä. Lottien toiminta käsitti lähinnä lääkintähuoltoa ja muonitusta. Mutta lisäksi he järjestivät perheiltamia, joissa esitettiin kuvaelmia, yksinlaulua ja lausuttiin runoja. Yhdistyksen puheenjohtajana 1930-luvulta lähtien toiminnan lopettamiseen asti oli Ida Sipari (Ellan Iita), sihteerinä Aino Sipari ja varastonhoitajana Elli Arvilommi. Asiakirjojen puutteellisuuden johdosta Kuorsalon lottien toiminnasta ei ole tietoa jatkosodan ajalta, mutta todennäköisesti Aino Arvilommi, Elli Arvilommi, Helena Arvilommi, Kerttu Arvilommi, Olga Arvilommi, Annikki Nopanen, Bertta Sipari, Ilma Sipari, Tyyne Sipari, Aino ja Aina Sipari (Tommola), Anne ja Aliisa Sipari (Hietapaja) toimivat muonitustehtävissä kotisaarellaan. Kyllikki Arvilommi, joka oli käynyt viestikurssin, oli Ulko-Tammiossa radioaseman ja keskuksen lottana. Fanny Korjus työskenteli Mustanmaan linnakkeella sotilasruokalassa keittäjättärenä apunaan ruokala-apulainen Eira Arvilommi. Sirkku Korjus (myöh. Ilveskoski) toimi lääkintälottana.

Lotta töissä Mustanmaan linnakkeen keittiössä. (SA-kuva)

Kuorsalon sotilaspojat / meripojat

Suojeluskunnan poikatyötä ruvettiin muuttamaan sotilaallisemmaksi erityisesti talvisodan jälkeen. Poikia, jotka olivat iältään 12–16-vuotiaita, voitiin sijoittaa erilaisiin kuljetus-, lähetti-, valvonta-, etsintä- ja jopa vartiointitehtäviin. Kaikkiin merisuojeluskuntiin perustettiin meripoikaosastoja, joissa pojat perehdytettiin merelliseen toimintaympäristöön. Poikien tuli hankkia hyvä uinti- ja soututaito ja välttävä hengenpelastustaito. Heidän tuli tuntea purjevenetyypit, meriviitat ja väistämissäännöt. Lisäksi oli osattava morse- ja semaforiaakkoset sekä laivakompassi. Kaikilta sotilaspojilta vaadittiin myös jalkaväen ohjesäännön tuntemusta. Sotilaspoikien koulutukseen sisältyi vielä asekoulutustakin.

Kuorsalon merisuojeluskunnan kyläosaston sotilaspoikiin kuuluivat veljekset Alpo, Keijo ja Rauno Arvilommi, Eero Sipari, Heikki Sipari, Paavo Arvilommi, Jaakko Sipari, Reijo Sipari, Yrjö Herrala, Urpo Herrala, Seppo Korjus ja ”erivapaudella” vuodesta 1943 Pentti Suomalainen. Kuorsalon sotilaspojat eivät kantaneet sotilaspukua ja erityisesti kesäkuukausina heidän tehtävänään oli lottien auttaminen vedenkannossa ja polttopuiden teossa. Kun Pellervo Arvilommi oli saanut eron puolustuslaitoksesta ja määrätty luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle, hänestä tuli samalla Kuorsalon kyläpäällikkö, jonka tuli huolehtia myös Kuorsalon meripoikatoiminnasta.

Aseenkäsittely tapahtui ”Pellen” keittiössä. Siellä opeteltiin purkamaan ja kokoamaan sekä sotilaskiväärin että pienoiskiväärin lukot. ”Pellen” johdolla sotilaspojat perehdytettiin myös sarvimiinan lataamiseen sekä purkuun ja sulkeisjärjestyksen harjoitukset pidettiin Iikluuvinpohjan jäällä.

Keväällä 1944 Kuorsalossa järjestettiin Etelä-Kymenlaakson meripoikien ryhmänjohtajien peruskurssi, johon kuului mm. yö- ja kilpapurjehdusta. Keijo Arvilommi osallistui monille sotilaspoikien leireille ja hän eteni ryhmänvarajohtajaksi. Merisotilaspoikien arvoasteikossa se tarkoitti aliperämiestä. Vähän ennen jatkosodan päättymistä Keijo Arvilommi ehti toimia Kuorsalon sotilaspoikien päällikkönä.

Kuorsalon miehet moottoritorpedoveneissä

Merikadettikoulun käyneet veljekset Simo ja Tapio Sipari Savisilmästä kuuluivat 2 Moottoritorpedovenelaivueeseen. Simosta tuli kapteeniluutnanttina ensin moottoritorpedovene Vihurin ja sitten Viiman päällikkö ja Tapio Siparista niin ikään kapteeniluutnanttina moottoritorpedovene Hurja 2:n päällikkö. Kersantti Veikko Lommi oli aluksi moottoritorpedovene Syöksyn ruorimies, mutta viimeisenä sotavuotena hänet komennettiin torpedovene Jymy 2:n päälliköksi. Lommi otti osaa 60 partiomatkaan.

Veikko Lommi ja Krasnoje Znamjan upotus

Marraskuun 18. päivänä illan pimeydessä 1942 kolme moottoritorpedovenettä upotti häikäilemättömällä tunkeutumisellaan Lavansaaren sotasatamaan Punalipun laivaston tykkiveneen Krasnoje Znamjan. Partiomatkan johtoveneenä toimi moottoritorpedovene Syöksy päällikkönään sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja ruorimiehenä kersantti Veikko Lommi. Syöksyn takana vasemmalla seurasivat moottoritorpedoveneet Vihuri ja Vinha. Operaatiota johtanut laivueen komentaja kapteeniluutnantti Jouko Pirhonen oli asettunut mtv. Syöksyyn. Krasnoje Znamjan ja usean muun vihollisen aluksen upottamisesta Ovaskaiselle ja Pirhoselle myönnettiin Mannerheim-ristit.

Syöksyn päällikkö sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja ruorimies kersantti Veikko Lommi. (SA-kuva)

Desanttien piilopaikka Variksessa

Jäiden lähdön jälkeen huhtikuun lopulla 1943 meripoliisien partio löysi Variksesta venäläisten tiedustelijoiden talvimajan jäännökset. Kuusenjuurelta löytyi muutama lumipuku, kaksi kumivenettä, käsikranaatteja, lahonnut telttakangas yms.. Todennäköisesti desantit olivat asuneet saarella edellisestä syksystä talven yli ja seuranneet Ulko-Tammion, Kukkion ja Mustanmaan välistä liikennettä. Jälkikäteen arvioiden tuntuu hämmästyttävältä, etteivät suomalaisten partiot olleet huomanneet neuvostovakoojia.

Asemiesillat Kuorsalossa

Sodan pitkittyessä ja muuttuessa asemasodaksi rintamamiesten ja siviilien mielialasta huolehtiminen muodostui aikaisempaa merkittävämmäksi. Päämajan ohjeistuksella alettiin järjestää asemiesiltoja sekä rintamajoukoille että siviileille. Asemiesiltojen malli, Militärische Radio Abend, otettiin Saksasta. Asemiesilloissa esiintyi yleensä tunnettuja laulajia, soittajia, runonlausujia, taikatempun tekijöitä, humoristeja ja orkestereita. Näissä viihdytystilaisuuksissa ei kuitenkaan ollut tanssia, sillä se oli kiellettyä koko jatkosodan ajan. Mutta nurkkatansseja toki järjestettiin.

”Molli Jori” seurantalolla

Sodan aikana Kuorsalon seurantalolla vieraili laivastossa aliluutnanttina palvellut Georg Malmstén. Hän lauloi orkesterin tahdittamana mm. säveltämänsä kappaleen Päijänne valssin. Talo oli ollut tupaten täynnä sotilaita sekä kyläläisiä ja ”Molli-Jorin” esitys oli ollut niin vahva, että talon ikkunat olivat tärisseet ja katto oli lentää ilmaan. Seurantalolla esitettiin myös näytelmiä kuten Jääkärin morsian. Koska esityksessä laulettiin ja liikuttiin paljon, se tapahtui permannolla vastapäätä estradia. Näytelmän jälkeen seurantalon ikkunat peitettiin ja kuinka ollakaan, ”nurkkatanssit” järjestettiin kynttilän valossa.

Vääpeli Ryhmy koululla

Kuorsalon koulu oli myös asemiesiltojen tapahtumapaikkana. Siellä vieraili toistuvasti Rannikkoprikaatin viihdytyskiertue valistusupseeri luutnantti Oke Jokisen johdolla. Vierailijoihin kuului myös kaikkien tuntema vääpeli Kalle Ryhmy (Oiva Luhtala), joka vahvasti elehtien esitti hullunkurisia laulelmia. Jatkosodan aikana propagandatarkoituksiin valmistettiin kaksi elokuvaa: Ryhmy ja Romppainen sekä Jees ja just. Filmeissä vääpeli Ryhmyä esitti näyttelijä Oiva Luhtala. Kuorsalon asemiesilloissa nähtiin ohjelman suorittajana myös jalkaväkirykmentti 4:n viihdejoukoissa alikersanttina palvellut tuleva sanoittaja ja viihdetaiteilija Reino ”Repe” Helismaa.

Arestihuone Arvin Saskan talossa

Sodan pitkittyessä joukkojen kurissa oli havaittavissa höllentymistä. Kun hyökkäysvaiheen jälkeen siirryttiin asemasotavaiheeseen, joka esimerkiksi Kuorsalossa sotapalvelua suorittavista muistutti aika ajoin siviilielämältä, tiukasta sotilaallisuudesta alettiin lipsua. Päällystö nojautui kuitenkin sotaväen rikoslakiin ja sotaväen järjestyssääntöön. Ilman tuomioistuimen päätöstä yksikön päällikkö voi näet määrätä järjestysrikkomuksesta vapausrangaistuksen, joka usein oli poistumiskieltoa. Mutta rangaistuksena käytettiin myös joko yksinkertaista tai kovennettua arestia, jonka saivat kaikkien muistamat ”Tuntemattoman Sotilaan” Lehto, Määttä ja Rahikainen. Kuorsalossa arestirangaistus suoritettiin Arvin Saskan päärakennuksen Tommolan puoleisessa kamarissa. Kuorsalossakin kovennettu aresti voitiin muuntaa kahden tunnin asennossa seisomiseksi kenttävarusteissa (= täyspakkaus) ja kivääri olalla. Tätä varten esikuntarakennuksen ulkopuolelle oli aidattu noin 4 x 4 metrin suuruinen alue, jonka sisällä kärsivä seisoi. Jos rangaistava oli moottoritorpedoveneosastosta, tuomion täytäntöönpanon valvoi komentajakapteeni Orvo Peuranheimo. Silloin hänellä oli tapana istua Arvi Saskan talon ikkunalaudalla katse tiukasti suunnattuna rangaistuksen suorittajaan, joka ei saanut yhtään liikahtaa. Varsin usein rangaistusaitauksessa seisoi sikalanhoitaja, joka sianhoidon ja teurastuksen yhteydessä ei ehkä aina ollut huomannut tervehtiä esimiestään.

Heimoveljiä Suomen laivastossa

Suomalaisten sotilaiden lisäksi kovennettua arestia saivat myös Kevyessä laivasto-osastossa palvelleet vapaaehtoiset virolaiset matruusit ns. Suomen-pojat. Virolaiset olivat saapuneet Suomeen vuoden 1943 alussa, kun saksalaiset yrittivät pakolla ottaa heitä riveihinsä. Viron Suomen-poikia palveli laivastossa kaikkiaan noin 400. Joskus saattoi käydä niinkin, että Arvin Saskan pihamaan aitauksessa kesähelteellä rangaistusta suorittava sotilas pyörtyi, mutta toivuttuaan ja noustuaan jaloilleen, tuomio kärsittiin tinkimättömästi loppuun. Vaikka komentajakapteeni Peuranheimo oli virolaisten ystävä, ankara kuri pidettiin voimassa. Kiitollisuuden osoituksena Suomessa taistelleille heimoveljillemme muistakaamme heidän ylväs tunnuslauseensa: ”Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.”

Oikealla kapteeniluutnantti Orvo Peuranheimo. (SA-kuva)

Viholliskoneet kyläläisten kiusana

Jatkosodan aikana vihollinen pudotti Kuorsaloon useampia pommeja ja yli lentävät koneet päästelivät konekiväärisarjoja rakennuksiin ahdistellen pihamaalla liikkuneita talojen asukkaita. Osa pommilasteista putosi toisinaan veteen Kuorsalon ja Harvajan väliseen salmeen ja osa saaren puolelle jättämällä edelleenkin maastosta erottuvia kuoppia. Kesällä 1944 Mäkelän pihaan (Kiilavuori) putosi pommi sillä seurauksella, että päärakennuksen ikkunat särkyivät ja talon vastikään valmistunut pärekatto tärähti piloille. Saman lentohyökkäyksen aikana lotat Ida Sipari ja Olga Arvilommi olivat Ellan kalliolla hoitamassa lehmiä. Naiset juoksivat oikopäätä suojaan Ellan Saskan kiviseen navettaan. Olga asettui lehmän pilttuuseen ja Ida hyppäsi uusi lottapuku päällä lantakasaan sopertaen hätäisesti rukouksen: ”Isä meidän taivaassa, amen!” Kun lentohyökkäys oli ohi, Hulda Korjuslommi avasi kellarin oven ja näki hämmästyneenä tapahtuneen. Toisen kerran Ellan Iita oli päästä hengestään, kun vihollisen hävittäjä jahtasi häntä konekiväärisuihkullaan, mutta lottien puheenjohtaja onnistui juuri ja juuri pelastumaan pujahtamalla aitan alle piiloon. Vihollislentäjän ampumat luodin reijät näkyvät edelleen Ellan Saskan aitan seinässä. Neuvostopilottien lentohyökkäyksen Norstianrannan Apajakallion tilalla kokivat myös Jalmari ja Vappu Lommi. He olivat ulkona arkiaskareissaan, kun viholliskoneet yhtäkkiä ilmaantuivat kotipalstan yläpuolelle ja aivan puidenlatvojen tasalta tulittivat pihamaata. Lommit ehtivät viime hetkellä pelastautua betoniseen perunakellariinsa, kun luodit jo iskeytyivät ympäriinsä. Lentohyökkäyksen mentyä ohi Lommit keräsivät talonsa ympäriltä kymmenittäin 20 mm konekiväärin hylsyjä.

PE-2 putoaa Pyötsaaren rantaan

Keskellä kauneinta kesää iltapäivällä 19.7.1943, jolloin pikkupojat Reijo ja Jaakko Sipari, Rauno Arvilommi sekä Pentti Suomalainen olivat melomassa Vekanlahdella, luutnantti Kyösti ”Kössi” Karhila pudotti Messerschmidtillä Kuorsalon yläpuolella Kirkonmaan suunnasta tulleen vihollisen pommikoneen PE-kakkosen. Se putosi mereen Pyötsaaren etelärannalle vesi roiskuen Svante Koukin tilan rantaveteen. Koneesta hyppäsi mies, jonka nähtiin putoavan mantereelle. Lentäjä tuli alas kuitenkin ns. suutarina ja kuoli, koska laskuvarjo ei auennut. Lisäksi koneen hylystä vedettiin esille kahden lentäjän ruumiit. Kyösti Karhilalla oli pommikoneen alas ampumisen jälkeen 17½ pudotusta ja tästä riemastuneena pilotti teki vielä uuden koukkauksen koneen putoamispaikalle ja veti sitten Mersullaan tiukan nousukierteen, joka muuttui vaakakierteeksi toistaen tämän vielä kerran ikään kuin kunniakierroksena. Silloin Karhila näki, kuinka paikalle ajoi moottoriveneitä, joista heilutettiin kovasti lentäjälle. Koneen putoamisen jälkeen meripoliisikomppanian miehet lähtivät vielä varmuuden vuoksi Manstuolin maastoon koiran kanssa etsimään mahdollisesti muita varjolla koneesta hypänneitä. Ketään eloon jäänyttä ei kuitenkaan tavattu eikä uusia ruumiita löydetty. Menehtyneet punalentäjät tuotiin aluksi Arvin Saskan ranta-aittaan, ennen kuin he saivat viimeisen leposijansa Kuorsalon hautausmaan äärellä talvisodassa alas ammuttujen lentäjätovereidensa rinnalla.

Niemelän talo majoitti upseereja

Niemelän talo Vekassa oli ja on edelleenkin malliltaan eräänlainen paritalo. Sen toista puolta hallitsi marraskuuhun 1944 asti Anton Niemelä ja toista Iivari Niemelä puolisonsa Edlan ja tyttärensä Maijan kanssa. Iivarin puoli käsitti ison tuvan ja kaksi kamaria. Perinteisesti heidän toinen kamarinsa oli ollut vuokralla ja niin tapahtui myös sotavuosina. Kun laivat ja laivasto-osastot viipyivät pidempiä jaksoja Kuorsalossa, niiden päälliköt ja päälliköiden vaimot asuivat Niemelällä vuokralla. Vuosina 1942–43 miinalaiva Ruotsinsalmi piti Vekanniemeä ankkuripaikkanaan useamman kerran ja se teki mahdolliseksi aluksen päällikön kapteeniluutnantti Olavi Arhon majoittumisen Niemelälle. Eräässä vaiheessa Kevyen Laivasto-osaston komentaja komentajakapteeni Oiva Lennes asui vaimonsa Airan kanssa Niemelällä. Lennes yleni sodan jälkeen kontra-amiraaliksi ja nimitettiin merivoimien komentajaksi. Moottoritorpedovenelaivue joutui vaihtelemaan kiinnityspaikkoja usein purjehduskausien aikana, mutta 1942–43 torpedoveneet ja emälaiva von Döbeln olivat pitkään Kuorsalossa kiinnittyneinä. Silloin laivueen komentaja kapteeniluutnantti Orvo Peuranheimo majoittui Niemelöiden luokse.

Kuorsalon evakuointi kesällä 1944

Kun venäläiset aloittivat Kannaksella suurhyökkäyksen, Kuorsaloa alettiin evakuoida. Luotsien perheet siirrettiin Mäntlahteen ja muut asukkaat Vilniemelle. Evakuointikuljetuksia oli suorittamassa muuan Maaskola-niminen henkilö isolla moottoriveneellä, jonka perässä oli lotja karjan kuljetusta varten. Lehmien siirtämiseen Vilniemelle osallistui myös Sakari Lommi isänsä kalastajamoottorilla. Kuorsalon evakuointi saatiin päätökseen heinäkuun 13. päivään mennessä. Kuorsaloon jäivät 14 Uuraan luotsia, 7 Kuorsalon luotsia ja 16 ilmasuojelumiestä sekä lotat Tyyne Sipari ja Edla Sipari (Ellun Eetla).

Vironvuoren ilmavalvonta-asemalla palvelivat nostomiehet Reino (Reku) ja Sakari (Saku) Lommi, Heikki Sipari (Vihtorin Heikki) ja ennen armeijaan joutumista Eero Sipari (Savisilmän Eero) sekä Alpo Arvilommi. Kun pojat olivat saavuttaneet 16 vuoden iän, heidät voitiin väestönsuojelulain perusteella määrätä kotiseutunsa ilmasuojelutehtäviin. Nuorukaiset kuten muutkin ilmavalvonnassa mukana olleet henkilöt oli sijoitettu Manun Marjaanan talvisodan jälkeen tyhjilleen jääneeseen taloon (Pölläsen talo syks. 1944), jossa toimi lottien ylläpitämä muonituspiste. Is-miesten päällikkönä toimi rintamajoukoista keväällä 1942 kotiutettu ”Kolmen kannaksen koukkaaja” luutnantti Aarno Sipari.

Kaikki Kuorsaloon jääneet ”reservit” aseistettiin ja suojeluskuntaan kuulumattomille ikämiehille kuten Aleksanteri Korjukselle ja Taavi Lommille jaettiin sotilaskiväärit tehtävänä osallistua Kuorsalon ja mantereen välisen laivaväylän vartiointiin. Parivartioinnista Norstianrannassa vastasivat yhdessä vaiheessa Kaarlo Arvilommi ja Sakari Lommi.

Lotat Edla ja Tyyne Sipari Ellun laiturilla evakuoimassa Kuorsaloa. (SA-kuva)

Kevyen laivasto-osaston esikunta Kuorsalossa

Viipurinlahden saarten menetyksen jälkeen esikuntalaiva Merikotka valitsi ankkuripaikakseen Ourinniemen 13.7.–26.7.1944. Kun neuvostotiedustelu oli päässyt selville Merikotkan sijaintipaikasta, rajut pommitukset kohdistettiin Kuorsaloon. Korjus Roopen pihaan putosi pommi, joka tuhosi tilan navetan ja ulkohuoneen. Pitkänniemen vasta valmistunut luotsiasema sai luodinreikiä kattoon, mutta ei syttynyt tuleen ja pommit särkivät myös uutta aallonmurtajaa. Pahemmin kävi kuitenkin Vekassa, sillä Aarno Siparin ja Emilia Siparin (Tommon Emikka) asuinrakennukset tuhoutuivat ja koulun seinä syttyi tuleen. (Näistä tapahtumista on Aarno Sipari kirjoittanut yksityiskohtaisesti Kuorsalo-Seuran sivuilla). Huolellisesti naamioitu päämaali esikunta-alus Merikotka säilyi kuitenkin vaurioitumattomana ja pommitusten laannuttua se nosti ankkurin ja siirtyi nopeasti Mäntlahteen. Vilniemelle evakuoidut kuorsalolaiset, jotka olivat ilmapommituksen aikana Hylksaaressa lypsämässä lehmiä, näkivät kotisaarestaan nousevan valtavia tulipalojen synnyttämiä savupatsaita.

Kuorsalossa oli tehty havaintoja mahdollisista desanteista jo viikkoa ennen pommituksia, sillä Kevyt Laivasto-osasto lähetti saareen sotilasosaston. Se haravoi ja tutki Kuorsalon, mutta ketään vakoojaa tai tuhotyöntekijää ei jäänyt haaviin. Tuloksettomana päättynyt desanttijahti saattoi liittyä Vilniemellä päivää aikaisemmin heinäpellolla raa´asti surmatun maanviljelijäpariskunnan tapaukseen, sillä veriteon tekijät olivat vielä karkuteillä.

Naamioitu esikuntalaiva Merikotka Ourinniemellä. (SA-kuva)

Sota päättyy

Kun Stalin suostui aselepoon 4.9.1944 ja rauhanneuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton kanssa käynnistyivät, Saksa yritti vallata Suursaaren. Hyökkäys kilpistyi kuitenkin suomalaisten sitkeään vastarintaan ja entiset aseveljet antautuivat ehdoitta. Vangiksi jäi noin 1200 saksalaista, jotka kuljetettiin Kuorsaloon. Suursaaren rajuihin taisteluihin osallistuivat kuorsalolaisista Ilmari, Mauno ja Osmo Sipari sekä Arvo Lommi. Välirauha Neuvostoliiton kanssa saatiin solmituksi Moskovassa 19.9.1944.

Kun neljä kesää ja kolme talvea kestänyt jatkosota Neuvostoliittoa vastaan oli vihdoin päättynyt ja uusi raja vedetty, Kuorsalo jäi rajan tälle puolelle. Muutamia päiviä sotavankileirinä ollut Kuorsalo tyhjennettiin 20.9. saksalaisista ja 24.9. merivoimien esikunnasta ilmoitettiin, että evakkoon lähteneet kuorsalolaiset siviilit saavat palata kotisaarelleen. Kauppaliike avasi ovensa 10.10. ja yläkoulun työskentely käynnistyi 21.11. Kuorsaloon oli muuttanut monia uusia perheitä Neuvostoliitolle luovutetuilta ulkosaarilta ja kouluun tuli uusia oppilaita. Marraskuun loppuun mennessä 1944 suurin osa sodassa olleista miehistä kotiutettiin.

Punalippuisen Itämeren-laivaston sota-alukset kiinnittyivät Kuorsalon laitureihin marraskuussa 1944

Tuomo Silenti

Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun välirauhansopimuksen mukaan Porkkala vuokrattiin Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Välirauhansopimus salli myös Liittoutuneiden sota- ja kauppalaivojen käyttää Suomen aluevesiä, satamia, laitureita ja ankkuripaikkoja, niin kauan kuin Sota natsi-Saksaa vastaan jatkuisi. Niinpä Punalippuisen laivaston esikunta ohjasi länteen matkalla olleet laivansa miinoista raivatulle saaristoväylälle, jota se piti ulkoreittiä turvallisempana. Tällainen rauhanehtojen 3. artiklan liite oli Kuorsalon saaren koululaisille tuntematon, ja siksi heistä oli hätkähdyttävää todeta, että Punalaivaston sota-alukset kiinnittyivät Kuorsalon kalastajakylän laitureihin marraskuussa 1944.

Itärajaa ei vedettykään Kymijokeen

Suomen ja Neuvostoliiton välillä 19.9.1944 solmittu välirauha koettiin Kuorsalossa helpotuksena, sillä saari jäi edelleen Suomen puolelle. Stalinin päätöksellä itäraja määrättiin lähtemään Virolahdelta kuten talvisodan päättymisen jälkeenkin. Vielä elokuussa 1944 Neuvostoliiton kansankomissariaatin laatimassa rauhansopimus luonnoksessa raja olisi näet alkanut Kymijoen läntisestä suuhaarasta kohti Myllykoskea ja edeten sieltä kohti Joensuuta.

Kuorsalolaiset palaavat saarelleen

Kuorsalo oli evakuoitu kesällä 1944, mutta jo 24.9. Merivoiminen Esikunta ilmoitti, että saaren asukkaat saavat luvan palata koteihinsa. Vähitellen kuorsalolaisten elämä alkoi asettua entisiin uomiinsa, sillä evakkoon lähteneitä asukkaita rupesi palaamaan kotikonnuilleen. Itä-Suomenlahden Rannikkoprikaati, jossa suurin osa kuorsalolaisista oli sotinut, lakkautettiin 30.11.1944 ja siitä muodostettiin uusi rauhanajan joukko-osasto Haminan Rannikkolinnakkeisto. Marraskuun loppuun mennessä suurin osa armeijassa palvelleista kuorsalolaisista palasi kotisaareensa. Mitään paluujuhlia ei rintamamiehille Kuorsalossa järjestetty.

Neuvostoliiton sotalaivat ilmestyvät Vekanlahdelle

Sunnuntaina 19.11.1944 auringon jo laskettua Kuorsalon Vekanlahden ikivanhalle ankkuripaikalle lipui Punalippuiseen Itämeren-laivastoon kuuluneet kaksi Fugas-luokan raivaajaa, kaksi rahtilaivaa ja yksi proomu. Kun Kuorsalon koulun lukukausi oli päättynyt edellisenä keväänä ja oppilaat olivat saapuneet maanantaina 20.11 jatkamaan opintojaan koulun taas avauduttua, he kohtasivat Vekanlahdella kummallisen näyn. Lahdella oli neuvostoliittolaisia sotalaivoja! Yksi laiva oli kiinnittynyt Vihtori Siparin sillalle, toinen oli Iivari Niemelän laiturissa ja kolmas Aleksanteri Arvilommin rannassa. Loput kelluivat ankkurissa Vekanlahden suulla. Yleensä ensimmäinen koulupäivä synnyttää koululaisissa vahvoja kokemuksia, mutta tämän marraskuisen koulun alkamispäivän oppilaat muistivat ikuisesti. Olivathan Kuorsalon lapset sotavuosina tottuneet näkemään lukuisia Suomen ja Saksan laivaston aluksia Vekanlahdella, mutta nyt oli koittanut rauha ja lahti oli täyttynyt äskeisen vihollisen sotalaivoista.

Neuvostopropagandaa lapsille

Kun syksyinen päivä oli valjennut ja koitti ensimmäinen välitunti, viitisentoista uteliasta oppilasta riensi tarkastelemaan lähemmin Niemelän laituriin kiinnittynyttä sota-alusta. Kun laivan miehistö ei vaikuttanut pelottavalta, vaan huuteli ja viittelöi ystävällisesti lapsille, he rohkaistuivat siirtymään aluksen kajuuttaan. Siellä koululaisille jaettiin runsaslukuisesti metallisia rintamerkkejä (pinssejä) ja muuta neuvostopropagandaa sisältävää materiaalia. Säännöstelytalouden ja pulan keskellä lapset kokivat tällaisenkin rihkaman saamisen sykähdyttävänä asiana.

Ripaskaa Moosenmäellä

Punalipun laivoilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä ja ne ilmeisesti odottivat luotsia tai jotain suurempaa kuljetusta, johon sitten liittyisivät. Kuorsalossa vietetyn parin päivän aikana merisotilaita nousi maihin ja ehkä osa käväisi kaupassakin. Pentti Suomalainen, joka oli tuolloin 9-vuotias, kertoi kirjoittajalle, että koulumatkallaan hän näki, kuinka kolmisen kymmentä riehakasta matruusia oli kerääntynyt Moosenmäelle ilonpitoon. Yksi heistä oli kiivennyt kivelle soittamaan haitaria ja kaksi merisotilasta tanssi kiivaasti ripaskaa. Tiistaiaamuna 21.11.sotalaivat sitten nostivat ankkurinsa ja suuntasivat keulansa länsi-etelään kohti Kaunissaarta, mutta sitä ennen alukset olivat täyttäneet vesivarastonsa Iivari Niemelän kaivosta. Se miksi laivat olivat saapuneet Kuorsaloon ja minne ne olivat matkalle, ei tuolloin selvinnyt saaren koululaisille.

Sodan läheisyys näkyi ja kuului

Suomenlahden miinanraivaus varsinkin ulkomerellä oli syksyllä 1944 vasta alkutekijöissään ja ajomiinoja tavattiin harva se päivä. Miinaräjähdyksiä kuului usein eivätkä ennalta ilmoittamattomat Neuvostoliiton sotakoneiden ylilennotkaan olleet harvinaisia. Lokakuussa Kuorsalon itäpuolelta ja marraskuussa Muholman rantavedestä tavattiin ajomiinat.

Puna-armeijan joukkojen siirrot länteen, sotakorvauskuljetukset ja miinanraivaus olivat vilkastuttaneet Kuorsalon ohi kulkevien laivaväylien liikennettä, minkä johdosta Ulko-Tammioon oli perustettu väliaikainen luotsauspiste. Sen kautta Somerista päin saapuneet Neuvostoliiton alukset ohjattiin saaristoreiteille. Mutta laivoja tuli myös Viipurin suunnasta johtavaa rannikkoväylää pitkin siten, että aluskaravaanit saattoivat ulottua Mustanmaan linnakkeelta aina Pörstingin saaren tasalle. Venäläisten laivojen ja proomujen kansilla näkyi sekä joukkoja että myös monia kuorma-autoja, traktoreita ja erilaisia kärryjä matkalla Neuvostoliitolle vuokrattuun Porkkalan laivastotukikohtaan. Kiihtyneen laivaliikenteen johdosta Kuorsalon Vironvuorelle perustettiin 29.11. meritähystysasema. Vaikka Punalippuisen Itämenern-laivaston aluksia edelleen kulki Kuorsalon ohi, ei niistä yksikään enää kiinnittynyt Kuorsalon laitureihin.

 

Vekanlahti, taustalla Kuorsalon kansakoulu.

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella