Kaarle Krohn, Oskar Kallas ja Aino Krohn Kuorsalossa

Pirkko-Liisa Rauhala
Kapteeni Siparin talossa ovat yöpyneet Kaarle Krohn, Aino Krohn ja Oskar Kallas. (SA-kuva 24.6.1942).

Kirjailija Aino Krohn (1878–1956) ja kansatieteilijä Oskar Kallas (1868–1946) salakihlautuivat vajaan viikon mittaisen tuttavuuden jälkeen Kuorsalossa 22.8.1899. Kuorsalon paikallishistoriassa parin kohtaamista pidetään tärkeänä ja esittelemisen arvoisena tapahtumana (esim. Korjus 1988, 60–65; Knapas 1984, 98). Kuorsalossa ovat 1900-luvun alkupuolen useina kesinä työskennelleet Magnus Enckell, Verner Thomé ja mahdollisesti myös Enckellin taiteilijatoveri Hugo Simberg.         Enckellin sisaren Helmi Enckellin rakennuttamasta Villa Mäntylästä muodostui kesäinen taiteilijaresidenssi. (Korjus 1991.) Kansanvalistustyön näkökulmasta Kuorsalon kulttuurihistorian kuuluisiin henkilöihin lukeutuvat niin ikään professori Kaarle Krohn (1863–1933) ja Oskar Kallas.

Seprakauppa          muodosti vanhastaan yhteyden Kuorsalon ja Pohjois-Viron välille. Oman kulttuurihistoriallisen lisänsä kyseiseen yhteyteen antaa suomalaisen Aino Krohnin ja virolaisen Oskar Kallaksen         kohtaaminen Kuorsalossa. Kuorsalo on luetteloitu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen RKY-luetteloon (http://www.rky.fi). Kaarle Krohn, Oskar Kallas ja Aino Krohn ovat yöpyneet saaren arvokkaisiin rakennuksiin kuuluvassa kapteeni Siparin empire-tyylisessä talossa. 

Kaarle Krohn vaikuttajana Kuorsalossa

Kaarle Krohn oli vuonna 1888 avioitunut Helena Cleven (1864–1945) kanssa, jonka vanhemmilla oli Vehkalahdella käytössään vuonna 1836 rakennettu Vilniemen kartano (Knapas 1984, 104). Kaarle Krohn rakennutti sen läheisyyteen Suviranta-nimisen huvilan 1800–1900 -lukujen taitteessa, ja Marja Terttu Knapaksen (mt., 104) tietojen mukaan se on edelleen olemassa. Kaarle Krohn tunnettiin paitsi tiedemiehenä ja professorina, myös suomalaisuusvaikuttajana. Irja-Leena Evijärvi (1963) mainitsee Krohnista kirjoittamassaan elämäkerrassa: ”Nuo [Vehkalahden] seudut saivat eniten nauttia valveutuneen professorin kansanrakkaudesta” (mt., 92).        Kaarle Krohnin vaikuttamistoiminta ilmeni mitä erilaisimpina aktiviteetteina: hän keräsi alueelta kansansatuja, vei tiedemiesvieraitaan tutustumaan seudun elämään ja kulttuuriin, piti kylien kesäisissä kansanjuhlissa juhlapuheita,          ”järjesti pojille kilpailuja ja tarjosi limonaatia” (mt., 92). Toimintansa vuoksi Krohn joutui santarmien tarkkailuun. Kun puheiden pitäminen toisinaan jopa kiellettiin, Krohn piti puheen sijasta ”alustuksen”.

Kaarle Krohn toimi juhlapuhujana Kuorsalon kesäjuhlilla heinäkuussa 1897 ja elokuussa 1899. Juhlilla kerättiin rahaa kansakoulua ja kyläkirjastoa varten. Vuonna 1899 toisena juhlapuhujana esiintyi Krohnin lisäksi Kuorsalossa oleskeleva ”asessori Kallas Virosta”, joka kertoi viroksi hauskan jutun ketusta ja karhusta (Korjus 1988, 60; sanomalehti Haminan Kuulumiset 8.8.1899; lehden uutinen juhlista tämän kirjoituksen liitteenä). Uutisen mukaan Kaarle Krohnin puheen aiheena näyttivät olleen Helmikuun manifestiin liittyvät tapahtumat. Juhlat olivat keränneet runsaasti väkeä Haminasta ja lähiseudulta. Vuoden 1899 juhlien tuotto ohjattiin kyläkirjaston hankintoihin. 

    

Kuorsalon kyläkirjaston perustamisesta oli päätetty jo 1891, mutta vasta vuonna 1899 päästiin tekemään merkittäviä hankintoja ja aloittamaan lainaustoiminta. Marjatta Astrén (1994) on pro gradu -tutkielmassaan esitellyt Kuorsalon kirjaston kokoelmaa, ja hän toteaa sen tasokkaaksi. Korkeatasoisuuden perusteluksi hän esittää Kansanvalistusseuran 22.8.1899 päiväämän laskun 103 kirjasta, jotka kirjastolle oli hankkinut Kaarle Krohn. Laskun takana on Kaarle Krohnin käsin kirjoittama viesti kirjaston rahastonhoitajana toimineelle kapteeni Mooses Siparille: ”K. [Kunnioitettu] Herra Kapteeni! Tässä lähetän kuitatun laskuni kaikista ostamistani kirjoista. Sydämelliset terveiset Kapteenin Rouvalle sekä kaikille Kuorsalolaisille. Suurimmalla kunnioituksella Kaarle Krohn. Sittemmin Kuorsalon kirjaston kokoelma on siirtynyt Marjatta Astrénin tilapäisestä hallinnasta Vehkalahden, nykyisen Haminan kirjastoon, jossa se edelleen on yhtenäisenä kokoelmana.

Oskar Kallas Kuorsalossa

Oskar Kallas oli käynyt Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1889. Päiväkirjaansa hän on merkinnyt Suomen tehneen häneen myönteisen vaikutuksen hyvien koulujen, puhtaiden kaupunkien ja suurenmoisten museoiden ansiosta (Pino 1998, 22). Seuraavalla vierailulla vuonna 1892 maisteri Kallas oli tehnyt laajan kiertomatkan Suomessa käyden mm. Turussa, Lahdessa, Heinolassa, Mikkelissä ja Punkaharjulla matkaoppaanaan Kaarle Krohnin veli ja Aino Krohnin nuorempi velipuoli, säveltäjä ja kirkkomuusikko Ilmari Krohn (mt., 31). Vielä saman vuoden syksyllä Oskar Kallas tuli uudestaan Suomeen pyrkiäkseen Helsingin Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon jatko-opiskelijaksi, ja hän mainitsee matkan aikana yhdeksi uudeksi tuttavakseen tulleen Kaarle Krohnin. Samalla matkalla Kallas tapasi ohimennen tuolloin 14-vuotiaan Aino Krohnin.

Keväällä 1893 Oskar Kallas kuunteli Eemil Setälän suomen kielen ja Kaarle Krohnin kansanrunouden luentoja yliopistossa. Kallas sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta apurahan, jonka turvin hän matkusti Vitebskin virolaiseen siirtokuntaan keräämään kansanperinnettä. 1890-luvun alkupuolella Kallas toimi koulunopettajana Narvassa ja vuosina 1895–1903 Pietarissa K. May:n lukiossa, missä hän opetti pääasiassa saksaa ja myös latinaa sekä kreikkaa (mt.). Vuosina 1904–1918 Kallas työskenteli lukion opettajana ja Postimees-lehden toimittajana sekä virolaisuus-liikkeen aktiivisena vaikuttajana Tartossa. Viron valtion itsenäistyttyä Oskar Kallas toimi ensin Viron Suomen lähettiläänä (1918–1921) ja sen jälkeen Viron Iso-Britannian lähettiläänä Lontoossa 12 vuoden ajan (1922–1934). Aino Kallas loi kansainvälisen uransa suomalaisena kirjailijana samaan aikaan, kun hän toimi aktiivisesti ja monipuolisesti lähettiläs-miehensä rinnalla Viron valtion edustajana.  

Vuoden 1896 pääsiäisen aikaan Oskar Kallas oleskeli Suomessa Kaarle Krohnin luona. Tuolloin he yhdessä tekivät päätöksen Kallaksen väitöskirjan aiheesta (Wiederholungslieder im Estnischen). Kaarle Krohn ohjasi rivakasti Kallasta läpikäymään Hurtin, Eisenin ja Veskin kokoamia virolaisia runoja sekä suomalaisten kokoamia inkeriläisten runoja. Kaarle Krohn myös järjesti rauhallisia työskentelyolosuhteita Kallakselle, joka kesällä 1896 vietti kuusi viikkoa Kuorsalossa. (Pino 1998, 47–49.) Kortteeri sijaitsi kapteenin talossa, jossa Kaarle Krohninkin oli tapana yöpyä. Väitöskirjasavotta jatkui Kuorsalossa kesällä 1897, jolloin Oskar Kallas viipyi siellä jälleen kuusi viikkoa. Hän kirjoitti saaresta sukulaisilleen kärsivänsä väsymyksestä ja loman puutteesta sekä arvioi, että työhön menisi ehkä vielä kaksi vuotta. Kallas koki olevansa kolmen tulen, Postimees-lehden, koulun ja väitöskirjan, välissä. (Mt., 50.). Väitöskirja valmistui lopulta vuonna 1901, ja väitöstilaisuus pidettiin Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa samana päivänä (28.5.1901), kun Aino Kallas synnytti pariskunnan ensimmäisen lapsen, Virven.

Aino Krohn ja Oskar Kallas Kuorsalossa 1899

Kihlapari Aino Krohn ja Oskar Kallas marraskuussa 1899. (Kuva: Daniel Nyblin, 1899. SKS, Kirjallisuusarkisto).

Jaakko Korjus (1988, 60–65) esittelee Kuorsalon historiikki-teoksessaan seikkaperäisesti Aino Krohnin ja Oskar Kallaksen kohtaamista Kuorsalossa elokuussa 1899. Tapahtumaa esittelevät myös Veera Pino (1998, 52–54) ja Sirje Olesk 1998, 246, 248). Aino Krohnin päiväkirja ja kirjeet kesältä ja syksyltä 1899 sisältävät runsaasti kuvailua Kuorsalon kesäisestä kohtaamisesta. Myöhemmin hän palaa vain harvoin kohtaamisen yksityiskohtiin, ja havaintojeni mukaan viimeinen merkintä Kuorsalosta Aino Kallaksen julkaistuissa aineistoissa on päivätty 22.8.1950: ”Kuorsalon aamu 51 vuotta takaperin. Kihlausaamuni.” (Kallas 1957, 52.)

Aino Krohnin elämä jakautuu vuoden 1899 päiväkirjan mukaan kolmeen osaan. Alkuvuoden hän vietti Keski-Euroopasta, mistä hän palasi Helsinkiin toukokuun puolivälissä ja tapasi viimeisen kerran ensirakkautensa Herman Stenbergin sekä totesi rakkauden loppuneeksi ja itsensä vapaaksi. (29.5.1899; Kallas 1952, 128–185.) Kesä-heinäkuussa Aino Krohn kirjoitti novellikokoelmaansa Lopen Syrjässä. Päiväkirjassa 21.7.1899 (mt., 185–188) hän mainitsee sen nimeksi tulevan ”Kuloa ja kevättä” ja kuvailee lyhyesti siihen tulevat seitsemän novellettia. Elokuun 1899 hän kuvailee dramaattiseksi elämänsä käänteeksi, mikä siitä jälkikatsannossa tulikin. Vaikka päiväkirjan tyyliä voi pitää hiukan naiivina ja liioittelevana, on toisaalta ihmeteltävä sitä intuitiivista, jopa ankaraa näkökykyä, jolla Aino Krohn aprikoi tulevaisuuttaan tunnemyrskyn keskellä.   

Elokuun 2. päivänä 1899 Aino Krohn täytti 21 vuotta, ja kyseisenä päivänä hän kirjoitti pitkähkön päiväkirjamerkinnän. Hän totesi jättäneensä taakseen niin Hermanin (Stenberg) kuin Inhankin (Into Inha): ”Käännän tänä kesänä lehteä elämäni kirjassa, minun nuorena tyttönä oloni päättyy, ja elämäni taiteilijattarena alkaa. (- - - ) Kenties voin saada aikaan muutakin, olla jotain muutakin maailmassa, mutta ennen kaikkea olen kuitenkin taiteilija.” (Kallas 1952, 189; kursivointi alkup.) Samassa merkinnässä hän toteaa lähtevänsä parin päivän päästä Haminan Vilniemeen. Sinne saavuttuaan hän tapasi Oskar Kallaksen, joka oli auttamassa venettä rantaan. Muistelmissaan 45 vuotta myöhemmin, Oskarin kuoleman jälkeen, Aino Kallas (1946, 8; kursivointi alkup.) kuvailee ensikohtaamista Vilniemen rannassa: ”- - - kohtalon hetki oli lyönyt. Niin oli se molemminpuolinen coup de foudre – rakkautta ensi silmäyksellä. Viisaat ja järkevät pitävät sitä mahdottomuutena, ja olkoon se heille suotu. Meille harvoille tyhmille ja yksinkertaisille jääköön sen korkea riemu.”

Rakastumisen ja molemminpuolisten rakkaudentunnustusten ja tulevaisuuden lupausten neljää kuumaa päivää Kuorsalossa vietettiin 19.8.–22.8.1899. Niiden päätteeksi Aino ja Oskar salakihlautuivat; kihlaus julkistettiin myöhemmin saman vuoden marraskuussa Helsingissä. Päiväkirjaansa Aino tallensi Kuorsalon päivien tuntemuksiaan, ensihavaintojaan Oskarin olemuksesta, heidän keskinäisiä keskustelujaan (Kallas 1952, 193–206). Oskarin voimakas ja kookas fyysinen olemus teki Ainoon suuren vaikutuksen, samoin Oskarin silmät ja katse. Aino pisti merkille Oskarin oppineisuuden, sujuvan suomen kielen taidon sekä kirjasi Oskarin hallitsevan yhdeksää kieltä, niistä viroa ja saksaa äidinkielinään. Vaikutelmaksi muodostuu, että Aino ja Oskar käyttivät Kuorsalossa kahdenkeskisesti useita kieliä, flirttaillessaan mm. ranskaa. Alkuvaiheessa he kirjoittivat kirjeitä toisilleen saksaksi. Oskarilla oli mukanaan Anna Haavan runoja, joita hän pyysi Ainon lukemaan. Myöhemmin syksyllä Aino suomensi nelisenkymmentä Haavan runoa, joista parikymmentä julkaistiin tulevina vuosina.

Kuorsalon päivien huipentumakohdaksi Aino kohottaa päiväkirjassaan Oskarilta saamansa saksaksi kirjoitetun kirjeen, jossa Oskar vuodattaa suuren rakkautensa Ainoa kohtaan sekä esittää kosinnan. Aino on suomentanut kirjeen päiväkirjaansa (Kallas 1952, 197–201). Kirje aiheutti Ainolle unettoman yön. Seuraavana päivänä hän ei kuitenkaan tuntenut mitään väsymystä, vaan suudelmien pyörteissä kävi Oskarin kanssa lemmekästä keskustelua, jota hän on tallentanut päiväkirjaansa dialogi-muodossa (mt., 201–204). Keskustelun taustana ja näyttämönä toimii Kuorsalon lumoava luonto: kimalteleva meri, punaiset kalliot, kanervia kukkiva tuoksuva maa, rakastavaiset piilottava metsä lampineen. Muistelmissaan 45 vuotta myöhemmin Aino Kallas (1946, 8–9) kirjoittaa: ”Koko saari näytti palavan kanervakukkien liekeissä.” – Päivät Kuorsalossa merkitsivät alkua elinikäiselle sitoutumiselle: ”Ja niin olin mennyt kihloihin, sitonut itseni mieheen, jonka olin tuntenut vain kolme päivää.” (Aino Krohn päiväkirjassaan 24.8.1899; Kallas 1952, 204.)

Kuorsalon jälkeen

Syksyllä 1899 Aino Krohn kirjoitti tuolloin Unkarissa oleskelleelle ystävälleen Ilona Jalavalle useita kirjeitä, joissa hän seikkaperäisesti kuvaili Kuorsalon päivien tapahtumia (Kallas 1959, 158–175). Hän luonnehtii rakkautta Oskarin kanssa: ”- - - se on kesän lämmintä täyttä tunnetta, joka antaa samalla kun lupaa. Se ei ole lyriikkaa, se on draamaa.” (Aino Krohn Ilona Jalavalle 17.9.1899; Kallas 1959, 161.) Päiväkirjan ja kirjeiden mukaan Oskar vieraili syksyllä 1899 kahdesti Helsingissä, ja jälkimmäisellä käynnillä marraskuussa kihlaus julkistettiin: ”Kihlauspäiväni. Vieraita aamupäivällä ja illalla, kukkia ja onnentoivotuksia. Minulla yllä valkoinen silkkiröijy ja kieloja hiuksissa. Kaunis päivä, vaikka väsyttävä.” (3.11.1899; Kallas 1952, 208.) Kihlajaispäivälliset pidettiin parin päivän päästä Aino Krohnin äidin sisaren ja hänen miehensä Ida ja Frederik Godenhjelmin kodissa Ludviginkadulla. Aino ja Oskar kävivät valokuvaamossa ja taidenäyttelyssä, ja Ainon päiväkirjan mukaan he jättivät jäähyväiset toisilleen ilman kyyneleitä, onni sydämessä.

Talvi 1899–1900 merkitsi Aino Krohnille valmistautumista avioliittoon virolaisen miehen kanssa. Päiväkirja huokuu onnen ja odotuksen tunteita, ja Aino ilmaisee olevansa ylpeä neitsyydestään (15.2.1900; Kallas 1952, 213.) Oleskellessaan sisarpuolensa Helmi Krohn-Setälän luona Kallioniemessä helmikuussa 1900 Aino sai kuulla kunniansa tämän mieheltä suomen kielen professori Eemil Setälältä, joka syytti Ainoa kansallisuutensa hylänneeksi ja kuolevan kansan, virolaisten, joukkoon liittymisestä, mikä tarkoitti Setälän mukaan sitä, että Ainon lapsista tulisi venäläisiä. Setälän mielestä virolaista sivistystä ei ollut olemassa, vaan virolaiset olivat vain talonpoikia ja käsityöläisiä. Setälän kiivastunut, jopa vihainen puheenvuoro on tullut kirjatuksi Ainon päiväkirjaan suorina sitaatteina. Setälä ilmaisi, ettei hän aikonut myöskään tulla vihkiäisiin, jotka pidettäisiin saksaksi. (10.2.1900; Kallas 1952, 212–213.)

Oskar Kallas vieraili kevättalvella 1900 Helsingissä ja teki tutkimustaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Kesällä 1900 ennen häitään Aino ja Oskar oleskelivat Godenhjelmien kesäkodissa Lopen Syrjässä, nauttivat sen luonnosta ja lukivat yhdessä mm. Tolstoin ”Perheonnea” (Kallas 1952, 233). Päiväkirjassa Aino pohti runsaasti ja kiihkeästi suhdettaan Oskariin, omia tunnetilojaan ja tulevaisuuttaan. Kesällä 1900 hän muisteli edellisen kesän Kuorsalon päiviä kuin ilmestystä, ”luomisen hetkeä”, ja hän toteaa Kuorsalon muodostuneen hänelle kuin pyhäksi maaksi (3.9.1900; Kallas 1952, 226–227.)

Aino Krohn ja Oskar Kallas vihittiin Helsingin saksalaisessa kirkossa 6.8.1900. Ainon saattoi alttarille setä Godenhjelm, ja Oskar tuli Ainoa vastaan ”aivan niin kuin kerran Kuorsalon kalliorinteellä” (Aino Krohn päiväkirjaansa 11.8.1900; Kallas 1952, 240.) Oskarin veli Rudolf Kallas piti vironkielisen puheen ja sen jälkeen pastori Walter Lampén vihki parin. Hääjuhla pidettiin Alppilan ravintolassa, ja tutkija Veera Pino (1998, 54–55) mainitsee juhlaa vietetyn alkoholittomasti; Oskar oli tunnetusti raittiusmies koko elämänsä ajan. Alppilan juhlassa puhuivat mm. Rudolf Kallas ja Jaan Tõnisson, molemmat saksaksi. Oskarin virolaiset sukulaiset ja ystävät toivottivat Ainon tervetulleeksi Viroon: ”Willkommen!” (Mt., 55.)

Kaksi vuotta myöhemmin Aino Kallas muistelee päiväkirjassaan (12.8.1902; Kallas 1952, 287) hurmioituneesti ensikohtaamistaan Oskarin kanssa Kuorsalossa, päällään ollutta valkoista puseroa, sinistä nauhakaulusta ja pariisilaista olkihattua. Päiväkirjamerkintä päättyy arvoitukselliseksi tulkittavaan toteamukseen ja kolmeen pisteeseen: ”Ja nyt olen ollut hänen vaimonsa kaksi vuotta ja minulla on kohta kaksi lasta…”     

Lähteet ja kirjallisuus

Astrén, Marjatta (1994): Kuorsalolaisten maailmankuva: uskontoantropologinen tutkimus. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. (Julkaisematon)

Evijärvi, Irja-Leena (1963): Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Suomi 110: 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Itäisen Suomenlahden saariston hylkeenpyynnistä, kalastuksesta ja seprakaupasta. Kotka: Kymenlaakson maakuntamuseo. (Näyttelyluettelo, ilman painovuotta.)

Kallas, Aino (1945): Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1952): Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1957): Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956. Helsinki:

Otava.

Kallas, Aino (1959): Elämäntoveri. Painoon toimittanut Annikki Setälä. Helsinki: Otava 1959.

Knapas, Marja Terttu (1984): Kymenlaakson kulttuurihistorialliset kohteet. Kymenlaakson seutukaavaliiton julkaisuja A:20. Kotka: Kymenlaakson Maakuntaliitto r.y. & Kymenlaakson maakuntamuseo & Kymenlaakson seutukaavaliitto.

Korhonen, Martti (1981): Vehkalahden pitäjän historia II. Yhteiskunnallisesta kehityksestä 1600-luvulla sekä maakirjatalojen synty. Hamina: Vehkalahden kunta.

Korjus, Jaakko (1988): Kuorsalo vanhaan aikaan. Vehkalahden kylät 2: Kuorsalo. Turenki: Vehkalahden kunta.

Korjus, Jaakko (1991): Kuorsalon Villa Mäntylän taiteilijat. Vehkalahden kotiseutututkimuksia. Turenki: Vehkalahden kunta.

Olesk, Sirje (1998): Aino ja Oskari lugu. Aino Kallase päevikute, mälestuste ja ilukirjanduslike teoste põhjal. Teoksessa: Oskar Kallas. Artikleid Oskar Kallase elust ja tööst. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum, 245–262.

Pino, Veera (1998): O. Kallase noorusaeg ja õpingud. Teoksessa: Oskar Kallas. Artikleid Oskar Kallase elust ja tööst. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum, 13–66.

VIITTEET

 

[1] Kiitän kollegaani VTT Maria Tapola-Haapalaa hänen minulle toimittamastaan Kuorsaloa käsittelevästä aineistosta sekä Kuorsaloa koskevista keskusteluista, joissa hän on välittänyt minulle runsaasti paikallistietoa.

[2] Magnus Enckellin tuotannosta ainakin 24 teosta on voitu osoittaa Kuorsalossa syntyneiksi. Verner Thomén Kalastajapoika (1914, öljyvärityönä ja akvarellina) on tehty Kuorsalossa. Hugo Simberg on mahdollisesti vieraillut Kuorsalossa Magnus Enckellin luona. (Korjus 1991.) 

[3] Seprakaupan nimi tulee viron sanasta sõber (ystävä). Seprakaupan seurauksena Vehkalahden/Kuorsalon käsityöperinteessä, vaatetuksessa ja murteessa on havaittavissa virolaisvaikutteita. (Itäisen Suomenlahden saariston…, ei painovuotta; Korjus 1988, 20–24). Anne Lempinen mainitsee Tuglas-seuran jäsenlehdessä (Elo 1/2012,  s. 37) nähneensä Kuorsalossa samanlaisia kalan savustuskaappeja kuin Viron pohjoisrannikolla sijaitsevassa Käsmun kylässä. Mistään käytettävissäni olleesta lähteestä en ole löytänyt mainintaa, tutustuiko Oskar Kallas virolaisvaikutteisiin Kuorsalon matkoillaan; on kuitenkin perusteltua olettaa, että esimerkiksi hänen julkaisemattomissaan kirjeissään saattaisi olla viittauksia niihin.

[4]Oskar Kallas nimitettiin Viron tasavallan asiainhoitajaksi Suomeen 7.12.1918 ja hänen ensimmäisiin tehtäviinsä kuului käynnistää tontin etsiminen lähetystörakennukselle. Lähetystö toimi ensin väliaikaistiloissa Tehtaankatu 1:ssä. Syksyllä 1919 Viron valtio osti Kaivopuistosta, nykyisestä osoitteesta Itäinen Puistotie 10, tontin, jolla oli huonokuntoisia rakennuksia. Kauppakirjassa on Oskar Kallaksen nimi, ja tiedossa on, että hän lainasi Viron valtiolle omaa rahaansa tonttikaupan varmistamiseksi nopeasti. Tontilla sijanneiden rakennusten korjaamiseen saati uuden rakennuksen rakentamiseen ei Viron valtiolla kuitenkaan vielä ollut voimavaroja. Vasta vuonna 1931, Oskar Kallaksen oltua jo kymmenen vuoden ajan Viron lähettiläänä Lontoossa, päästiin aloittamaan Helsingin lähetystötalon rakentaminen siten, että myymällä tontista puolet pois saatiin rahoitus. Rakennuksen suunnitteli virolainen arkkitehti Konstantin Bölau. Rakennus edustaa ns. hillittyä funktionalismia. Rakennus otettiin käyttöön vuoden 1933 lopulla. Se on ensimmäinen Viron valtion lähetystökäyttöön rakentama rakennus ja siten sillä on Viron historiassa erityinen merkitys. Suomen ja Viron diplomaattisen suhteet de facto katkaistiin vuonna 1940, mutta niitä ei koskaan katkaistu de jure. Siksi ne voitiin ottaa sujuvasti jälleen käyttöön Viron uudelleen itsenäistyessä 1991. Lähetystötalo oli Neuvostoliiton aikana myyty Bulgarian valtiolle, ja kaikkia osapuolia tyydyttävät neuvottelut rakennuksesta onnistuivat siten, että Viron valtio sai vuonna 1994 talon taas haltuunsa, ja Viron valtion suurlähetystöksi Suomessa se avattiin 13.12.1995. (www.estemb.fi)

[5] Evijärven keskeistä lähdeaineistoa Kaarle Krohnin Vehkalahdella tapahtuneesta toiminnasta ovat Krohnin kirjeet sisarilleen Helmille ja Aunelle sekä äitipuolelleen Minnalle (Evijärvi 1963, 127).

[6] Evijärven (1963, 64–82) mukaan Kaarle Krohn ei professorina ollut erityisen hyvän luennoitsijan maineessa. Hänen luennointinsa oli ajoittain sekavaa ja hyppelehtivää, kun hän tuli luennoilla suuren kirjallisen materiaalin kanssa ja luki nopeasti näytteitä kirjoista, siirtyi asiasta toiseen kummemmin perustelematta ja esitti toisinaan enemmän oletuksia (viljellen ahkerasti sanaa ”nähtävästi”) kuin tutkimustietoa. Hänen vahvuutensa yliopisto-opettajana oli erinomainen opiskelijoiden ja heidän opinnäytteidensä ohjaustaito. Jo aivan opintojen alussa Krohn ohjasi henkilökohtaisesti opiskelijoidensa harjoitustöitä ja siten hän osoitti arvostavansa kehittymässä olevia nuoria asiantuntijoita. Professorina Krohn ohjasi kaikkiaan noin parikymmentä väitöskirjaa, niiden joukossa mm. Oskar Kallaksen, Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion väitöskirjat. Kaarle Krohnin oppilaat ovat kuvanneet opettajaansa tavalla, jonka Irja-Leena Evijärvi kiteyttää seuraavasti: ”Hänellä oli taito luoda turvallisuuden tunne ympäristöönsä. Moni on myöntänyt ottaneensa kansanrunoudentutkimuksen opinto-ohjelmaansa vain päästäkseen osalliseksi tuohon aikaan niin harvinaisesta henkilökohtaisesta yliopisto-opetuksesta.” (Mt., 64. Helsingin yliopiston nykyisenä opettajana mainitsen, että kaikkien opiskelutasojen opiskelijapalautteessa 2010-luvullakin suurimpana puutteena pidetään vähäistä ja heikkoa opintojen ja opinnäytteiden ohjausta.)   – Juhlapuhujana Kaarle Krohn oli sen sijaan erittäin hyvässä maineessa. Aino Kallas (1945, 132) on muistelmassa veljestään maininnut, että Kaarle oli erittäin kysytty akateemisten juhlien puhujana kuten myös monien yhdistysten edustajana hautajaispuheiden pitäjänä: ”Hänen sanojaan kannatti syntyperäisen puhujan luja, kaikuva ääni, ja kaunis, korkea, palava paatos, jota kuitenkin toisinaan häiritsi liiallinen mielenliikutus, jonka valtaan hän puhuessaan joutui.” (Mt., 132.)

[7] Kihlausajan kirjeessä Ilona Jalavalle 1.2.1900 Aino Krohn kirjoittaa lähes armottomasti: ”Minä tiedän että me voisimme tehdä toisemme hyvin onnellisiksi, mutta myös hyvin onnettomiksi. Olisi monta seikkaa, jotka voisivat tehdä elämämme sietämättömäksi. Oskar tekee sen uhrauksen, että ottaa puolisokseen epäkäytännöllisen ja kivulloisen naisen, joka paitsi avioliittoa vielä ajattelee itselleen muutakin elämäntehtävää; minä taas sen uhrauksen, että jätän kansallisuuteni, kieleni, isänmaani ja seuraan häntä vaikeihin oloihin. Sinä hetkenä, kun ei rakkaus enää meitä yhdistä, tulee kaikki tämä myrkyttämään elämämme. No niin – tietysti en sitä mahdollisuutta ajattele koskaan toteutuvaksi – mutta minun täytyy kuitenkin näinä aikoina niin paljosta päästä selville.” (Kallas 1959, 180.) 

LIITE:

Lehtiuutinen Haminan Kuulumisissa 8.8.1899 (alkuperäinen uutinen on painettu fraktuuralla, mistä olen tekstin muuntanut, sen muun kirjoitusasun säilyttäen)

Kuorsalon kansanjuhlasta

Sunnuntai-aamuna kello ½ 11:sta seuduissa lähdettiin laiwoilla Haminasta Kuorsalon kansanjuhlaan, johon oli saapunut kansaa kaikilta haaroilta muualtakin. Puolentoista tunnin kuluttua saawuttiin saaren laiwasiltaan, josta oli pikkunen matka käweltäwä juhlapaikalle. Sää oli mitä suotuisin, lukuunottamatta pientä sadetta, joka tapasi juhlan loppupuolella, mutta joka ei kuitenkaan kauwan kestänyt.

Kun joukot oliwat kertyneet juhlapaikalle lausui wahtim. W. Lommi juhlawieraat terwetulleiksi huomauttaen samalla, että juhla pidetään kansankirjaston hankkimista warten saarella.

Pontewasti ja sydämmiin sattuwasti lausui yliopp. Nätti nimimerkki K.W. J:n runon ”Suomalainen saarna”.

Mustanmaan poika, neekeri, koetti huwittaa yleisöä soittamalla jonkinlaista ”wenäläistä tripaskaa” gitarrin tapaisella kolmikulmaisella soittokoneellaan.

Sitte puhui professori Krohn suomalaisen lain kehityksestä ja sen waikeuksista saada se hywäksytyksi ja painetuksi.

Laulusta piti huolta Haminan ”Leiwo”-kööri joka wähän wäliä kaiutti säweleitään kuuliainsa suureksi mielihywäksi.

Kuwaelman tapaan walmistettu näyte, miten saaristolaiset hylkeen pyynnissä menettelewät, weti katsojain huomion puoleensa. Pyyntimatkalle oli warustauduttu weneellä, jossa oli neljä miestä, mitkä wetiwät nuorien awulla wenettä jäällä eteenpäin wähän wäliä tähystimellä tähystellen eikö missä hylettä näkyisi. Wihdoin huomaawat he jään reunalla hylkeen ja silloin pysähtyy wene ja alkaa eräs heistä mahallaan hiiwiä lähemmäksi. Hän on puettu walkeaan paitaan ja walkea hattu päässä; tekee samat temput, kuin hylekin, poistaakseen epäluulon. Kun hän on päässyt tarpeeksi lähelle ampuu hän ja hyle jää kuolleena paikoilleen.

Asessori Kallas Wirosta kertoi wironkielellään hauskan sadun ketusta ja karhusta.

Juhlan yhteydessä oli toimeenpantu kilpapurjehdus, johon otti osaa kuusi purjewenettä. Palkintotuomareina oliwat tulliwahtim. R. Sipari, tulliwahtim. A. Arolammi ja yliopp. A. Sipari. Palkintoja saiwat: A. Hohenthalin ”Tullia”, Rerdrumin ”Aljuca” ja Andersinin ”Rita” sekä saaristolaisweneistä Laurénin ”Sampo”. Palkintoesineinä jaettiin malja, kahwitarpeet ja metsästyspuukko sekä pienempi rahapalkinto saaristolaisweneelle.

Kilpa-ampumista oli myöskin samassa tilaisuudessa, josta jaettiin kolme palkintoa.

Ohjelman loputtua siirryttiin kansakoululle kuulemaan rouwa Lindholmin laulua. Hän esitti muutamia suomalaisia ja ruotsalaisia lauluja, joita kuunneltiin mielihywällä. Kansakoululta lähdettiin laiwalle, missä rannalla innostunut saattojoukko oli odottamassa. Eläköön- ja hurraa-huutojen kaikuessa sekä Leiwoköörin laulaessa Porilaisten marssia irtaantui laiwa laiturista.

Mieliala juhlassa oli mitä tyytywäisin, waikka ei soittoa ollutkaan. Muuta ohjelmaa kun oli kyllälti, niin eipä tuota musiikista ollut kaipuutakaan. Kansan käytös oli myöskin nuhteeton, lukuunottamatta Kotkasta tulleita huwimatkailioita, joiden joukossa oli muutamia tanssikiihkoisia. He asettuivat juhlapaikan wiereisen talon pihamaalle ja alkoiwat harmoonin sävelissä tanssia. Heitä ei warmaankaan isänmaan suru haitannut, koskapa, waikka useita kertoja kiellettiin, tappelun uhalla sanoiwat tanssiwansa. Tämä olkoon heidän kunniakseen mainittu.

Kirjoittaja Pirkko-Liisa Rauhala on Aino Kallas Seuran aktiivinen jäsen.

 

Yleisesitykset:

Toim. Harri Nopanen

Esihistoria:

Asutus ja väestö:

Kuorsalon asujaimisto isonvihan jälkeen.

Paikannimistö:

Hautausmaa:

Elinkeinot:

-Kauppamerenkulku.
-Kivenlouhinta.
Metsästys.
-Suksisepät
-Talonpoikaispurjehdus
-Vesiliikenne

Maanomistus:

-Isojako ja ensimmäinen halkominen

Koululaitos:

-Kinkerit ja kiertokoulu

Sota-ajat:

-Iso- ja pikkuviha
-Sisällissota 1918

Vapaa järjestötoiminta:

-Kuorsalo-seura
-Käsityöseura
-Martat
-Metsästysseura
-Naisvoimisteluseura
-Nuorisoseura
-Raittiusseura
-Suojeluskunta- ja Lotta-toiminta
- Woxi-Weikot

Tarinat ja henkilöt:

Kävijät 1.8.2017 alkaen

Kuorsalo-Seura 2019

Kävijöitä 9.1.2012-31.7.2017 33.332kpl

Ota yhteyttä:

Mikäli sinulla on ilmoituksia, juttuja, kuvia tai muuta kysyttävää voit lähettää s-postin osoitteeseen kuorsaloseura@gmail.com tai lähetä viesti alla olevalla lomakkeella